Home is wherever I’m with you.
Okay. It’s been a while but I was reading my travel diary that I wrote here and it tells pretty much nothing. I can’t capture the feeling in photos or writing. I left the last post out. Extraordinary Bryce Canyon, absolutely incredible Zion (location where I climbed a freaking mountain and couldn’t be more proud of myself, I faced my fears!) and – ta-dah – the final stop, Vegas. Well, it’s just one crazy city and you can’t really describe it. And I feel like I should say What Happens In Vegas Stays In Vegas. Too much crazy stuff. You need to experience it to feel it. You can’t feel or see it by reading something I wrote. No way.
Anyhow, the tour was absolutely amazing as you all might guess. I just couldn’t believe my eyes the most of the time. Same thing happened throughout the year. I still can’t believe I lived in the USA for one whole year. Away from all the stuff that I was used to here back home. And I had no troubles at all. My self-confidence grew a lot a lot and I’m now even more independent. I have tons of new memories and friends. The whole experience.
I’ve been e-mailing with my hostfamily recently. Today I wrote my hostmom that taking a year off was the best decision ever. Specially with them. I feel like I now have the motivation to continue my studies and work for my dreams. I’m not giving up. I can never ever thank my hostmom enough. She had a huge impact on me and I wish I never forget the words I heard from her. And gosh I miss playing and joking around with my little darlings. 13 hour days were not always the most fun thing to do but everything has its flip-side. The kids made me smile and laugh. Couple of days ago I was raking the leaves at our summer cottage but couldn’t help remembering how much more fun it was when there was three joyful angels jumping into the pile of leaves with me.
I’m thankful and full of dreams. Not scared at all. Everything’s gonna be alright. Just fine.
Probably the song of the year.
Home, let me go home
home is whenever I’m with you
Home, let me go home
home is when I’m alone with you
Home, let me go home
home is wherever I’m with you
Yes I’m home
home is when I’m alone with you
P.S. I’m starting a new blog. I’ll tell the location soon. It’s gonna be in English. I like writing in English. One thing I realized last year is that it doesn’t have to be perfect as long as you’re understood. Sure my English got better but I’m not afraid of making mistakes. I don’t like them but I’m not completely fluent and I won’t be. So, suffer!
PART 5: I could really use a wish right now
HIKING AND HANGING OUT
23/7 Ookei. Moabissa vietimme sitten kaksi päivää. Voi ihanuus sitä tunnetta, kun tietää ettei aamulla herätessä tarvitse repiä telttoja alas tai pakata kamoja, koska edessä on vielä toinen yö samalla leirintäalueella! Se tuntuu jo kodilta.
Ensimmäisenä päivänä saavuimme Moabiin myöhään iltapäivällä, joten kävimme ruokaostoksilla, pystytimme teltat, nappasimme ruokatarvikkeet mukaamme ja hurautimme Canyonlands-puistoon. Siinä vaiheessa olin ensimmäistä kertaa niin kurkkuani myöten täynnä kaikkia muita, että tarvitsin hetken itselleni. Istuskelin täydessä hiljaisuudessa suuren kiven päällä tuijotellen alla avautuvaa loputonta kanjonimaisemaa. Mieli ja ruumis lepäsi ja puolen tunnin päästä olin valmis palaamaan muiden seuraan hyvin mielin. Grillailtiin kanaa, kasvisvartaita ja jälkkäriksi ananasta. Voi että jääkylmä olut maistui hyvältä sellaisen päivän päätteeksi. Kun saavuimme leirintään, siemailimme vielä vähän kylmiä juomia kunnes oli aika painua pehkuihin.
Seuraava aamu oli aikainen. Puoli kahdeksalta oltiin jo Arches-kansallispuiston visitor centerissa. Tehtiin pieni vaellus maailman pisimmälle luonnonmuodostamalle sillalle Landscape Archille sekä Double O Archseille. Vaelluksen toinen osuus oli mukavan haastava ja saimme kiipeillä hurjissa paikoissa. Hollantilaispoika Rico ja saksalaistyttö Ellie jopa kiipesivät Double O:n puoliväliin, mutta minun Paylessista hankittujen $10 kenkien pito ei riittänyt jyrkän kallionseinämän kipuamiseen. Ajoituskin oli melkoisen osuva, sillä kun vähän ennen puoltapäivää poistuimme puistosta, kuumuus kävi sietämättömäksi. Pulahdimme leirintäalueen uima-altaaseen, mutta valehtelematta kuivuimme alle 10 minuutissa koskemattakaan pyyhkeisiimme. Tämän paikan kuumuus on käsittämättömän kuivaa.
Illalla oli tarkoitus käydä samaisessa puistossa vielä uudemman kerran, mutta reissun kiihkeän tahdin väsyttäminä päädyimme matoilemaan leirinnässä. Teimme sitten illallista, pienen kävelykierroksen kyläkeskuksessa ja kävimme me pesemässä pakummekin. Seuraavasta päivästi oli tulossa pitkä, joten rento ilta oli paikallaan.
Ja niinhän siitä pitkä tulikin. Reilun viiden tunnin yöunien jälkeen kello soi 6am. Teltat kasaan ja laukut konttiin. Muutamat tunnit ajeltiin, kunnes saavutimme Capitol Reef -puiston. Tarkoituksena oli tehdä päivän ensimmäinen vaellus, mutta koska samaa hommaa olisi luvassa iltapäivällä, vaihdoimme sen aprikoosien poimintaan. Se olikin paras päätös pitkiin aikoihin, sillä siitä tuli varmasti yksi reissun kohokohdista. Kiipeilimme puissa, istuimme oksilla ja söimme tuoreita hedelmiä suoraan puista. Hedelmäoperaation jälkeen katoimme piknikin, lounastimme ja nyt istumme vielä pari tuntia autossa kunnes saavutamme Bryce Canyonin kansallispuiston. Juuri äsken pysähdyimme Kiva Koffeehousessa, joka sijaitsi aivan kanjonin reunamalla kaukana minkäänlaisesta asutuksesta ja näkymä sieltä oli aivan uskomaton. Kirjoittelemisiin!
PART 4: My heart will never be far from here
COWBOYS AND INDIANS
21/7 No nyt on Monument Valleykin jo takana, mutta mennään järjestyksessä. Grand Canyonilta ajelimme ensin ihastelemaan Colorado-joen Horseshoe Bendia. ¾ mailin kävelymatka polttavan kuumalla hiekalla varvassandaaleilla ei ollut tämän reissun nautinnollisimpia hetkiä. Näkymä oli kuitenkin ehdottomasti kärsimyksen arvoinen ja enemmänkin. Sai taas kerran todeta, että kuvat eivät kerro mitään verrattuna siihen miltä tuntui seistä keskellä sitä sanoinkuvaamatonta maisemaa.
Teimme pienen Walmart-kierroksen, joka jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi Suntrekin ympäristöystävällisten periaatteiden vuoksi. Teimme lounasvoileipiä tihkusaateessa keskellä Page-kaupungin parkkipaikkaa ja massut täysinä pulahdimme vihdoin ja viimein Lake Powelliin. En ole ikinä koskaan milloinkaan uinut missään niin ihanassa paikassa. Powell on kanjonijärvi, joten pohja on kiveä ja vesi puhdasta ja kauniinväristä. Vesi ja hiekka on aikojen saatossa kuluttanut maiseman uskomattomiksi kuvioiden mereksi ja olisin viihtynyt siellä kamerani kanssa koko päivän. Ylitsemme pyyhkäisevä heikkamyrsky sai kuitenkin kaikki juoksemaan takaisin autolle turvaan. Olin juuri sillä hetkellä ottamassa videota yhdessä paikan korkeimmista kohdista ja tuuli kirjaimellisesti veti minut kumoon. Lisäksi tuulen mukana kulkeva hiekka pisteli kuin neulatyyny, mikä sai jalkoihini vipinää.
Matka Powellilta lehmipoikien tykö Eastonin Ranchille ei ollut kuin parinkymmentä minuuttia pitkä. Pystytimme telttamme, minkä jälkeen olikin jo aika nousta hevosten selkään. Kiertelimme pari tuntia hiekkadyyneillä ja pieneissä puroissa laskevan auringon taianomaisessa valossa. Erittäin rentouttavaa ja tunnelmallista. Kun heppa-ajelu oli ohi, oli illallisen aika. Tarjolla oli rehtejä arizonalasia pihvejä vihanneksilla ja uuniperunoilla höystettynä. Jälkkäriksi all American brownies. Nam.
Sitten olikin juhlimisen aika. Yksi kylmäboksi oli varustettu alkomahoolilla ja mehän saimme kunnon menot aikaiseksi Party Barnissa. Becca opetti meille amerikkalaisen juomapelin Flip Cupsin, ja kun oli lupa olla niin äänekkäitä kun halusimme, käytimme tilaisuuden hyväksemme. Iltaan kuului myös uusien tanssiliikkeiden opettelua, villiä juomapeliä, kuistilla istumista ja taas kerran randomia juttelua. En kyllä ikinä unohda niitä ranchilaisia tai Trek American aussityttöä, joka rakasti kaikkia! Nukkumaan ei taidettu ennen kolmea päästä, mutta puolen kympin herätys ei tuonut edes päänsärkyä tullessaan.
Hidas aamu, kamat kasaan, tyynelle Lake Powellille uiskentelemaan ja vihdoin ja viimein kohti Monument Valleyta. Matkalla teimme pysähdyksen muun muassa legendaarisella tienpätkällä, jossa Forrest Gumpia on kuvattu.
Heti kun saavuimme paikan päälle, vuorauduimme hattuihin, huiveihin, aurinkolaseihin ja pitkähihaisiin, sillä tuulen nostattama hienoakin hienompi hiekka poltti ja viilsi paljasta ihoa. Suoraan jeepin kyytiin ja kohti kansallispuistoaluetta. Matkanteko oli erittäin pomppuisaa ja saimme tosissamme pitää kiinni, ettemme pudonneet kyydistä. Se oli kuitenkin erittäin mukavaa läpimäräksi kastelevasta sateesta huolimatta, sillä maisemat olivat tälläkin kertaa aivan uskomattomat.
Teimme luonnollisesti valokuvapysähdyksiä siellä täällä. Hienoin hetki oli, kun makasimme kaltevan kallion juurella ja tuijotimme ylle kaartuvaa kivikattoa. Yllemme taittuva kalliokatto muodosti kotkan pään ja siivet ja silmän virkaa toimitti suuri aukko, josta valo tulvi sisään. Kokonaisuus oli valtava, mutta uskomattoman aidontuntuinen. Navaho-inkkarioppaamme Carlos soitti ja lauloi meille perinteistä intiaanimusiikkia, mikä teki tunnelmasta taianomaisen ja miellyttävän.
Illallinen meille oli katettu aivan yhden kivimuodostelman juurelle keskelle kansallispuistoa. Itsetehtyjä tortilloja ja lammasta. Illallisen jälkeen meille oli järjestetty myös pientä ohjelmaa. Ensin kansantarinoita Navaho-intiaaneista, minkä jälkeen oli tanssin aika. Jokainen pääsi vuorollaan ringin keskelle esittelemään taitojaan nuotion loisteessa. Aluksi teki mieli karata takaisin katsojan paikalle, mutta tietenkin se oli mielettömän hauskaa kun uskalsi mukaan mennä!
Kun reissaajat oli ruokittu, meidät vietiin yöpaikallemme. Olimme aivan keskellä erämaata kaukana sivistyksestä, vain Monument Valleyn kivimuodostelmia ympärillämme. Mukanamme oli vain makuupussit, joten saimme valita yösijaksemme joko tähdet tai pienen majan, hoganin. Hoganissa lämpötila oli aivan liian korkea, joten me päädyimme vain levittämään makuupussimme punaiselle hiekalle ja käperryimme tuijottelemaan tähtiä. Juuri ennen nukahtamista meitä varoitettiin kalkarokäärmeistä ja myrkyllisistä ötököistä, kojootteja unohtamatta. Onneksi en mihinkään yön aikana törmännyt. Jänörukkaa kyllä kidutettiin aivan leirimme liepeillä äänistä päätellen.
Aamulla heräsimme auringonnousuun, jonka jälkeen nautimme meille tuotuja hedelmiä ja muroja. Takaisin jeepin kyytiin ja aamuaktiviteetteihihimme kuului muun muassa sokkona hiekkadyyneiltä hyppimistä ja vain puhtaasti elämästä nauttimista. Jo yhdeksän jälkeen olimme takaisin pakullamme ja matka kohti Moabia sai alkaa.
PART 3: It means no worries for the rest of your days
APPROACHING THE GRAND CANYON
17/7 Joshua Tree National Park ja Lake Havasu on nyt nähty. Eilen lähdettiin aamuseitsemältä ja Havasun leirintä saavutettiin iltayhdeksältä. Suunnitelma oli paljon lyhyempi, mutta jotenkin niitä tunteja vain kertyi. En kuitenkaan valita, sillä tehtiin ylimääräinen kierros yucca-kasvien valtakunnassa, joka ei muuten olisi touriimme kuulunut.
Joshua Tree NP oli melkoisen vaikuttava. Yucca-kasveja ja kiviröykkiöitä silmänkantamattomiin vuoristojen värittämässä maisemassa. Kuumakin oli, sellaiset lähes 50 celsiusta polttelivat ihoamme. Uskomatonta, miten ne puut ovat vallanneet maiseman niin täysin. Paikalta ei oikein osannut odottaa mitään, joten olimme kaikki melkoisen äimistyneitä. Kiipeilimme kalliolla ja nautimme maisemasta.
Lake Havasusta ei nähty paljoa. Saavuttiin kaupunkiin auringonlaskun aikaan juuri sopivasti nähdäksemme se aito ja oikea London Bridge, joka raahattiin Arizonaan keskelle ei-mitään monella miljoonalla dollarilla, kun Lontoossa loppui rakennukseen vaadittavat rahat.
Sillan ihastelun jälkeen ajoimme sitten leirintäalueelle, joka sijaitsi aivan Colorado-joen varrella. Pystytimme telttamme niin, että meidän oli käytännössä mahdollista hypätä makuupussista suoraan veteen. Se olikin erittäin hyvä, sillä ulkona oli tosiaan se viisikymmentä astetta lämmintä – paitsi keskiyöllähän ei ollutkaan enää kuin 38. Uskomatonta. Kaikki hyppivät ympäriinsä pelkät bikinit päällä, mikä olikin käytännöllistä kuumuuden ja uimisen kannalta.
Söimme illallisen pimeässä ja lopulta päädyimme suurin osa raahaamaan makuualustamme ulos nurmikolle. Märät uikkarit päällä katseltiin tähtiä, juteltiin niitä näitä ja lopulta nukahdimme. Aamulla heräsimme kauniiseen auringonnousuun. Voisiko täydellisempää olla.. Oli myös hurja nähdä joki, jossa edellisyönä uimme, sillä illalla leirintään saapuessamme oli jo niin pimeää että saimme vain arvailla minkälaisissa maisemissa pulikoimme. Mutta kertakaikkisen mahtava fiilis, kuumuudesta huolimatta. Ei ainakaan tarvinnut huolehtia hiusten tai vaatteiden kuivumisesta, kun polttava tuuli puhalsi kaiken rutikuivaksi kymmenessä minuutissa. Pyyhkeelle ei tässä säässä ole käyttöä.
Aamupalan jälkeen suuntasimme kohti hartaasti odotettua Grand Canyonia. Matka meni puoliunessa neljän tunnin yöunien jälkeen, mutta saavuimme kanjonin leirintään jo ennen neljää. Lounasta söimme route 66:lla kuunnellen mielenkiintoisia tarinoita valtatien kuihtumisesta. Kolme rohkeaa ja rikasta lähti kohti lentokenttää ja helikopterilentoa sillä välin kun me loput jäimme pystyttämään telttojamme. Kun Becca palasi, suunnistimme kohti Suurta Kanjonia. Ulkona alkoi jäätävä sade ja pakun takapenkiltä alkoi kuulua valitusta, mikä ulkona vasta voimistuikin. Olemme Arizonan paahtavassa kuumudessa kaikkein kuivimpaan vuodenaikaan ja saamme sadetta osaksemme.
Päivän mittaan odotukseni nähtävyyden suhteen oli ollut tasaisessa laskussa. Autolta kanjonin reunalle emme saaneet sitten katsoa muita kuin jalkojamme ja kompastellen seurasimme Beccaa aivan jyrkänteen reunalle. Kun lopulta saimme avata silmämme, en voinut muuta kuin huutaa. Kuvat eivät kerro mitään. Se on vain niin käsittämättömän suuri! Kylmiä väreitä, kyyneleitä ja hengenhaukkomista. Se ensimmäinen näky oli vain aivan liian uskomaton ollakseen totta. Maisema näytti liian täydelliseltä ollakseen aito. Sitä on vaikea kuvailla sanoin. Odotukset kyllä täyttyivät.
Seurasimme auringonlaskua ja kanjonin seinämillä leikittelevää valoa, kunnes oli aika palata illallisen ääreen ja nukkumaan. Seuraavana aamuna soi kello 4:50, jotta ehdimme aamupalastamaan kanjonin reunalle auringonnousua katselemaan. Vieläkin jaksavat reissutoverini nauraa minulle, kun kerroin tuntevani “pure happiness” sinä aamuna kello viisi. Muiden ilmeistä oli onnellisuus kaukana. Sitä se aikainen herätys teettää..
Pyjamat vaihtuivat vaelluskamppeisiin ja ensimmäiseksi suuntasimme South Kaibab -reitille. Laskeuduimme kanjonia melkein tunnin verran, pidimme tauon ja aloitimme matkan takaisin huipulle. Tavallisesti aikaa takaisintuloon tulee varata kaksinkertainen määrä alasmenoon verrattuna, mutta meidän kovalla tahdilla se jakautui noin 50-50. Aurinkoa oli päästävä pakoon. Yhteentoista mennessä olimme sitten kaikki vaelluksemme suorittaneet ja palasimme leirinnän varjoihin. Lepäilimme aina kahteen saakka, jolloin saimme itsemme taas ylös. Pientä käppäilyä kanjonin reunalla ennen illan urakkaa. Tällä kertaa Bright Angel -reitillä. Ei ihme, että illalla pitsa maittoi, kuten myös unikin. Tosin ei sitä telttajuoruilulta maltettu nukkumaan vasta kun puolenyön kieppeillä. Nyt ajelemme kanjonimaiseman läpi kohti Lake Powellia ja Easton’s Ranchia. Cowboy life – here we come!
PS. Olen muuten huomannut, että ihmiset muuttuvat radikaalisti matkamme edetessä. Tarkoitan sitä, että kun aina pysähdymme ruokaostoksille normaaleissa supermarketeissa, ihmisten ulkonäkö muuttuu. Kalifornialainen näyttää täysin erilaiselta kuin perus arizonalainen. Jännää!
PART 2: Laying underneath the palm trees
GOING DOWN TO SAN DIEGO
11/7 Ei sitä aina muista kirjoittaa. Eilen suuren suuri sänky houkutteli enemmän kuin päiväkirjan kirjoittaminen. Mutta siis, eilen vein Jennyn ja Evan Coastal Trailille Tyynimeren rannalle. Mile Rock Beach pitää yhä ykköspaikkaa Friscon nähtävyyksien top-listalla.
Iltapäivästä matkasimme Suntrek-tourin aloituspaikalle lentokentän liepeille ja mikäs siellä odottikaan – suuren suuri huone jättisängyllä ja -vessalla varustettuna! Kokonaan minun! Öitä vaan ja aamulla tapaamaan reissutoverit. Vaikuttaa hyvältä..
12/7 No nyt on ensimmäinen leiriyö takana ja ihan hyvä fiilis, mitä nyt tuntuu, että vaatteet loppuu varmasti kesken, jos ei ole mahdollisuutta pyykkäämään päästä.
Eilen aloitimme reissun siis San Franciscosta ja pienen Pier 39:lla pyörimisen jälkeen suuntasimme pakun nokkamme kohti Santa Cruzia. Pysähdyksineen päivineen ajourakka ei kestänyt paljoa paria tuntia kauempaa. Santa Cruzissa kävelimme hetken noin satavuotiaalla boardwalkilla sekä rannalla. Oli huvipuistolaitteita ja ruokakojuja. Tuli mieleen Ocean City. Rento rantakaupunki.
Lyhyen tutustumisen jälkeen ajoimme ensimmäiselle leirintäalueelle. Tavaroiden purkamista ja telttojen pystyttämistä. Jaan teltan tällä reissulla aupparikoululta tutun Kiran kanssa. Ihana tyttö. Kaasuliedellä valmistetun burrito-illallisen jälkeen oli vuorossa tiskit, satunnaista juttelua ja lämmin suihku. Mitä luksusta! Aamu vähän venähti 7am herätyksestä huolimatta, mutta istuimme autossa vain 20 minuuttia myöhässä. Nyt rullataan valtatie ykköstä ja radiossa raikaa Sweet Home Alabama. Mikä fiilis.
Ja jatketaanpa tätä kirjoittamista nyt kun aikaa on. Unohdin varmaan mainita, että kolmentoista hengen ryhmästämme kymmenen on saksalaisia (plus hollantilainen, ranskalainen ja minä suomalainen). Siinä syy miksi nytkin uppoudun tutun ja turvallisen Rasmuksen Inton siivin omaan maailmaani. Vähän ärsyttää, mutta no can do. Yritin jo.
Täytyy sanoa, että valtatie 1 on varmasti kaunein lajissaan. Valtatie kulkee aivan Tyynimeren rantaa pitkin mutkitellen vuoristossa. Monen tunnin aikanakaan maisemasta ei vain saanut tarpeekseen. Mitään läheskään sellaista en ole nähnyt kuin Irlannin Cliffs Of Mohereilla, mutta sekään ei ole mitään verrattuna tähän. Niin kaunista, suurta ja vaikuttavaa. Suomenkieliset adjektiivit eivät tunnu riittävän kuvaamaan enää mitään. Ei kyllä englanninkaan.
Nyt olemme sitten valtatie sataykköstä paahtamassa parsakaaliniittylaaksossa ja noin tunnin päässä seuraavasta etapista Santa Barbarasta. Teimme muuten pysähdyksen Madonna Inn nimisessä paikassa. Sen sisustus oli kuin satumaailmasta. Jopa kahvisokerikin oli pinkkiä. Ja miesten pisuaarien virkaa toimittivat viemäriaukot lattiassa (jeah, Becca knows the restrooms). Mutta siis – erittäin sokerinen paikka kahviloineen päivineen. Pysähdyksiä teimme päivän aikana myös Montereyssa ja jättihylkeiden luona, lukuisia valokuvastoppeja unohtamatta. The Rasmus – Used to feel before. Yay.
14/7 Santa Barbaraan tehtiin aikamoisen nopea visiitti. Iltapäivällä kävelimme pääkatua pitkin lähinnä postikortit mielessä. Leirintään saavuimme kun oli jo aivan pimeää. Oli melkoisen mielenkiintoista kokata illallinen ja pystyttää teltat pimeässä. Puhumattakaan yllä raivoavasta tuulesta. Selviydyimme kuitenkin ja vietimme laatuaikaa katsellen tuhansia tähti (ja suklaapatukoita – milky way – check the dictionary!). Meillä on aivan ihana ryhmä. Olen saanut nauraa enemmän kuin aikoihin. Tulee olemaan haikeat jäähyväiset Vegasissa, sen tuntee jo nyt.
Kuitenkin, selviydyimme erittäin tuulisesta yöstä melko hyvin ja kello herätti 5am parin tunnin yöunien jälkeen. Juoksimme rannalle katsomaan auringonnousua ryhmänvetäjämme Beccan innostamina, kunnes tajusimme että länsirannikolla sen näkeminen on hiukan vaikeaa. Näky oli kuitenkin kaunis eikä lyhyet yöunet jääneet vaivaamaan, kun herätyksenä oli kävely rannalla.
Pääsimme lähtemään kohti LA:ta ja Santa Monicaa sitten ajoissa ja puolenpäivän aikaan Becca jo tiputtikin meidät Rodeo Drivelle. Myös Hollywoodin Walk of Fame tuli katsastettua. Turisteilun jälkeen puolet porukasta suuntasi Universal Studioille huvittelemaan ja puolet, minut mukaan lukien, Venice Beachille fiilistelemään merta. Oli kyllä melkoisen täydellinen rantakeli! Virkistävä pulahdus suolaiseen veteen ja näimme me delfiinejäkin rannan tuntumassa.
Kahden tunnin ruuhkassa istumisen jälkeen saimme hetken elokuvista tutun Santa Monican boardwalkilla maailmanpyörän valaistuksessa ja pikaruokahuuruissa. Tunnelmallinen auringonlasku ja hyvä seura. Hyvä mieli.
Leirintään saavuimme taas kerran pimeällä, mutta tällä kertaa teltat oli jo pystytetty ja illallinenkin nautittu, joten lämmin suihku, randomia jutustelua ja yöpuulle. Teltassa nukkuu niin hyvin! Ja kun aamulla avasin teltan oven 6:45 niin ulkona oli lämmin! Ah, elämää. Nyt istumme LA:n ruuhkassa matkalla kohti San Diegoa. PS. Törmäsin belgialaiseen Jennyyni aamulla!
15/7 Tässä sitä makoillaan Pacific Beachilla San Diegossa. Aurinko lämmittää ja pieni tuulenvire viilentää. Merivesi on vain vähän liian kylmää, että voisi uida, mutta rohkea reilu kympin porukka vuokrasi surffilaudat ja yrittää kovasti opetella tuota lajoa urheilumuotoa juuri nyt. Meillä soi Jason Mraz.
Eilinen oli melkoisen rento päivä. Saavuimme San Diegoon ja suuntasimme suoraan rannalle. Uimista ja ruskistumista, minkä jälkeen ajoimme leirintään – se paikka rokkaa! Meillä on wi-fi, ilmaiset (siistit) suihkutilat valaistuksen kera, pistorasiat keskellä telttamerta, sekatavarakauppa, pyykkitupa, beach, kaikki! Luksustelttailua. Kokattiin ilalliseksi BBQ-riisia (krhm) ja “curry”kastiketta (ilman currya). Sen jälkeen nappasimme juomat ja s’mores-tarpeet mukaan ja menimme leirinnän beachille chillaamaan. Aurinko oli jo laskenut. Sytytimme nuotion, paahdoimme vaahtokarkkeja, sekoitimme mehuja (omenamehua, our dear Applejuice did the shopping), vodkaa ja malibua. Oli aivan sanoinkuvaamattoman uskomattoman upea ja rento ilta. Kahlasimme lämminvetisessä lahdessa ja yhtäkkiä taivaalle räjähtää ilotulitukset Sea Worldista. Istuimme nuotion ympärillä ja juttelimme ties mitä. Parhaiten tulin heti alusta alkaen toimeen Bastin kanssa, joten ilta meni rattoisasti iloisissa merkeissä ja aika lensi. Meillä on vain käsittämättömän hyvä ryhmä ja Becca on aivan loistava. Näin myös Jennya ja Evaa ja herätin hilpeyttä heidän ryhmänsä keskuudessa. Naurattaa. You were friendly last night. Maybe a tiny bit.
Toinen päivä San Diegossa meni siis surffaten ja kaupungilla pyörien. Käytiin tsekkaamassa gaslamp district kaikkine ravintoloineen ja yökerhoineen, sekä paikallinen baseball-kenttä ja päästiin sitä ilmaiselle limokyydillekin. Normipäivä siis.
PART 1: Be sure to wear some flowers in your hair
Okei. Nyt vedetään tämän blogin viimeisiä henkäyksiä. Loppu on lähellä, mutta ainakin matkakertomusta lännestä on luvassa. Kenties jonkinlaista yhteenvetoa ja tunnelmia au pair -vuodesta yleensäkin. Aloitetaan kuitenkin reissuilla. Pidin päiväkirjaa matkan aikana ja nyt saatte tekin lukea sen melkeinpä sanasta sanaan. Aloitetaan.
SAN FRANCISCO
6/7 Miun työni au pairina on tehty. Viimeinen työpäivä oli eilen ja jouduin sanomaan heipat Veralle. Nyt istun lentokoneessa matkalla San Franciscoon, jossa minulla on aikaa majailla lähes viisi päivää. Näiden seuraavien kolmen viikon aikana tehdään unelmista totta.
7/7 Nyt on kaksi päivää majailtu San Franciscossa ja alkushokin jälkeen olen aikamoisen ihastunut. Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että en tiennyt täällä olevan niin paljon kodittomia. Hostellin ympäristössä (Civic Centerin kulmilla) ei tunnu kovinkaan turvallisesta ja johan sitä varastettiin iPodkin huoneemme irkkumieheltä. Mutta kunhan ennen pimeää palaan hostellilleni niin kaikki on hyvin.
Mutta SF siis. Jos Georgetownin (Washington, DC) talot ovat hurmaavia niin kyllä ovat tämänkin kaupungin. Lisäksi tein tänään 10 tunnin pohjetreenin kävellessäni mäkiä ylös ja alas ja ylös ja alas. Mäkinen city, silti ihmiset kulkevat paljon pyörillä sekä skeitti- ja potkulaudoilla. Hyvin erikoinen kaupunki kaikkeen aikasemmin kokemaani verrattuna. “Normaalin” näköiseen kansaan en ole oikein muualla kuin business districtillä törmännyt. Täällä erilainen on normaalia ja toisin päin. PMMP:n San Franciscon sanat nousivat heti mieleeni, kun tallasin ympäri kaupunkia “vaatteeni joille irvaillen ihmiset nauraa/ ja höyhenpuuhka jota nyt niin halveksitaan/ tarvitsee siellä vaan lisää kimaltavaa/ tai muuten hukun massaan monenkirjavaan”.
Tähän mennessä olen siis kolunnut Union Squaren, business districtin, Port Of San Franciscon, City Hallin, Full House -talot (Painted Ladies) Alamo Squarella, Haight Ashburyn hippialueen, Golden Gate Parkia sekä Golden Gate Heightsien aluetta Turtle Hill -kukkuloineen, josta oli aivan uskomat(t)o(ma)n (tuulinen) näky koko kaupungin ylle. Haight Streetilta löytyy aivan häikäisevä levykauppa Amoeba, jota musiikin ystävänä ei voinut jättää väliin. Kuusi levyä kolmellakympillä – eivätkä olleet edes clearance/used -pinoissa! Oli siellä monta metriä pitkä $1-hyllykin.
8/7 Mitäs sitä on tänään tehtykään. Aamulla ei enää uni tullut kuuden jälkeen, joten kahdeksalta istuin jo bussissa matkalla kohti Tyynimerta San Franciscon mäkisessä maisemassa. Päivä oli tuulinen, viileä ja erittäin sumuinen, mutta maisemat silti henkeäsalpaavan kauniit. Turisteilla ei paikkaa oltu todellakaan pilattu, mikä ilahdutti minua entisestään. Coastal Trailia voin suositella enemmän kuin lämpimästi eikä sadat ja tuhannet rappuset painaneet mitään sen rinnalla, kun sai ihailla kaupungin siluettia kukkulan laelta ja kuunnella meren jylinää yksinäisellä Mile Rock Beachilla. Täydellinen levollisuuden tunne. Näinä hetkinä nautin yksin matkustamisesta enemmän kuin mistään muusta. Upea maisema, joka oli kokonaan minun.
Golden Gate Bridgeakin tuli tänään monesta eri kulmasta ihailtua, lempparina kuitenkin Baker Beach, jonka aallokossa raikui lasten nauru ja rantaviivaa reunustivat kalastajat. Minä kiipeilin kallioilla ja hengitin keuhkoihini raikasta meri-ilmaa.
Kolmeksi palasin takaisin hostellille hellan ääreen ja vastaanottamaan Jennyn ja Evan DC:n helteistä. Massut täysinä pikavierailu Full House -talojen luo, kunnes vuorokauden valvoneiden tyttöjen oli aika saada unta palloon. Ehkä minunkin, kohta. Täytyy vain sanoa, että San Francisco on erilainen. Öitä.
9/7 Auts. Naamaan sattuu! Parin tunnin kävely biitsillä vastatuuleen piilottelevan auringon äärellä ei välttämättä ollut maailman fiksuin idea. Varsinkaan ilman aurinkorasvaa. Damn cold weather! Huijari!
Aamulla hyppäsimme Cable Carin kyytiin, joka vei meidät ensin Chinatowniin, sieltä kierolle kadulle Lombard Streetille ja lopulta totaaliseen turistirysään Fisherman’s Wharfiin ja Pier 39:lle. Merileijonat olivat suloisia, mutta eniten mieltä ja kehoa lämmitti paksu ja pehmeä parinkympin tuulta kestävä takki. Päivän pelastus!
Muiden turistien joukossa samoiltua (“Hei, tuolta sais kaljaa!” “Suomee?” “Joo” *thumbs up*) ja pastalounaan nautittuamme aloitimme matkamme kohti Golden Gate Bridgea. Yhteensä taidettiin rantaviivaa nelisen tuntia talsia erinäisiä taukoja pitäen ja maisemia ja arkkitehtuuria ihaillen. Siinä sitten uitettiin varpaita merivedessä, tallustettiin pehmellä hiekalla ja katseltiin samalla Alcatrazia ja sumun suojissa piilottelevaa Golden Gate -siltaa. Taustaa koristivat jylhät kukkulat, joilta sumu oli leikannut huiput pois.
Kun siltaa oli tarpeeksi kauan ja läheltä ihailtu, eksyimme ja kiersimme muutaman ylimääräisen kilometrin, minkä jälkeen oli mukava istahtaa bussiin numero 43. Puolentunnin matkanteon jälkeen olimme lähellä “minun” huippuani, Turtle Hillia, jossa olimme tälläkin kertaa ainoat vierailijat. Matkaseurani oli vain sen verran nuukahtanutta, että taisin olla ainoa maisemia sisälleen hengittävä. Tosin kymmenen minuuttia myöhemmin koko maisema oli täysin usvan peitossa ja näkyvyys lähenteli nollaa. Alas laskeutuessamme löysimme kauniit portaat, joiden jokaisen askelman takaseinä oli koristeltu mosaiikilla ja naapuruston perheiden nimillä. For the spirit of Golden Gate Heights neighborhood.
Bussissa matkalla hostellille oli taas oho-fiilis, kun matkalla näkyi melkoisen mielenkiintoista sakkia taas kerran. I heart SF (and Haight St!). Huomenna on Suntrek tourin virallinen ensimmäinen päivä. Tämä tyttö on yhtä hymyä! When you wish upon a star/ your dreams come true..
11/7 Ei sitä aina muista kirjoittaa. Eilen suuren suuri sänky houkutteli enemmän kuin päiväkirjan kirjoittaminen. Mutta siis, eilen vein Jennyn ja Evan Coastal Trailille Tyynimeren rannalle. Mile Rock Beach pitää yhä ykköspaikkaa Friscon nähtävyyksien top-listalla.
Iltapäivästä matkasimme Suntrek-tourin aloituspaikalle lentokentän liepeille ja mikäs siellä odottikaan – suuren suuri huone jättisängyllä ja -vessalla varustettuna! Kokonaan minun! Öitä vaan ja aamulla tapaamaan reissutoverit. Vaikuttaa hyvältä.
And the rocket’s red glare
4th of July in Washington DC – checked!
Seuraavaa bloggausta saatte odottaa. Tämä tyttö lähtee länttä koluamaan ennen kotiinpaluuta. Hoi USA, hoi Suomi!
Just take my hand, hold it tight
This might be a little awkward. Or not. Anyway. I have two things to say. The first thing is that I am going to miss you. Not just miss you but miss you a lot. The second thing is good night. I love you! Good night!
Lähdin hostperheen kanssa illalliselle lempparipaikkaani ja edellä mainitun sanoi keskimmäinen tyttö, kun purkauduimme autosta. Muutenkin lapset ovat olleet viime päivinä kovin suloisia enkä malta olla rutistelematta niitä ipanoita. Lisäksi niiden suusta kuulee muutenkin ihania lausahduksia.
You are not like everyone else. Why don’t you wanna be like an ordinary teenager? I think you’re good the way you are but do you think it’s cool?
Ja tänään kun olin aikaisessa hakemassa lapsosia leiriltä niin sain saman kommentin kolmelta naantalin auringolta auton oven avatessani Maija you’re early! We are the fifth car in line! You are awesome! Ne on ne pienet jutut, mitkä pelastaa koko päivän ja saa unohtamaan sellaiset huonot jutut kuin aamut ja ilkeän aupparin luennot siitä, miten toisia pitäisi kohdella. Aamut eivät ole nimittäin viime aikoina sujuneet ja sekös hermostuttaa itse kutakin.
Kovasti ollaan hostmomin kanssa yritetty myös toitottaa lapsille mitä kaikkea heidän pitää muistaa tehdä itsenäisesti ilman kitinöitä, kun uusi tyttö tulee taloon. Mom, c’mon. Just make a list. It is a lot, maybe too much. And I don’t always feel like making my bed anyways! I think it’s pretty the way it is.
Viime viikot ovat olleet kiireisiä. Edellisen aupparin vierailu, suomalaisen ystävyyden visiitti ja yleistä lähtöhälinää. Kavereita olen yrittänyt nähdä niin paljon kuin mahdollista, ja tänään sain lähes koko huoneeni tyhjennettyä. Alkaa hiljalleen pelottaa. Täältäkö pitää oikeasti lähteä?
Kävin äsken parin tunnin kävelyllä seilaillen niitä reittejä, jotka ovat tulleet tutuiksi vuoden aikana. Viime kesän fiilikset puskevat pintaan mutta nyt olisi aika palata vanhaan eikä suunnistaa kohta uutta ja jännittävää.
Huomenna pitäisi saada lähtöä edeltävä to do -lista suoritettua. Mission impossible.
Little girls depend on things like that
Täällä päin maailmaa on ollut hullu viikko. Tai ainakin tässä talossa. Aloitimme hienosti maanantailla, josta edellä jo kerroinkin. Tiistaina oli koulu ohi ja aloitin sen seurauksena kellon ympäri työskentelemisen. Päivät menivät yllättävän nopeasti lasten kanssa touhutessa, mutta kommelluksilta ja harmailta hiuksilta ei tietenkään vältytty, kuten ei koskaan lasten kanssa työskennellessä. Kuitenkin jo torstaina hartaasti odotetulle vierailulle saapui perheen edellinen auppari.
Actionia siis luvassa, joten torstaina suoraan Great Fallseja ihailemaan kunhan Mandy oltiin saatu ovesta sisään jetlagista välittämättä. Perjantaina suuntasimme aamupäivästä Brookside Gardensiin perhosia katselemaan ja iltapäivä meni komeasti auton ratissa lapsia synttäripartyille, sleepovereille ja leirien avoimien ovien päiville kuskaten.
Tänään lauantaina hitaan aamun jälkeen lähdimme tyttöporukalla Glen Echo Parkiin samoilemaan ja päädyimme pyydystämään vauvakaloja siivilällä pienen Eli-pojan kanssa. Karusellissakin pääsimme ajelemaan. Hassua oli, kun parin tunnin aikana törmäsimme puistossa moniin yllättäviin kasvoihin – muun muassa täkäläiseen radiojuontajaan, Elin äitiin, sekä rakkaaseen aupparikoordinaattoriimme. Huippuhetkenä tapasimme myös George W. Bushin presidenttikauden aikaisen Valkoisen talon henkilöstön johtajan, jonka asemaa pidetään täällä siis korkeimpana heti presidentin jälkeen. Hostmomhan työskenteli Valkoisen talon leivissä tuona aikana, joten oli melkoisen hienoa tavata herra.
Juuri äsken kotiuduimme illalliselta, jolla lapset väsähtivät täysin ennen kuin ruoka edes ehti saapua pöytään. Huomenna olisi luvassa downtown-fiilistelyä ja illalla kemut lasten kanssa, kun vanhemmat lähtevät ulos syömään.
Edellisen aupparin vierailu on saanut pään aivan pyörälle. Lähtö alkaa pelottaa enkä voi ajatella muuta kuin tänne jäämistä. Päässä pyörii vain, että miksi ihmeessä en pidentänyt vuottani ja miten pystyn jättämään nämä ihanat lapset taakseni. Suunnittelen jo takaisin tulemista, mutta tiedän että en pysty tulemaan takaisin vielä ensi vuonna. Minun tulee suunnaton ikävä tätä kaikkea. Maailman paras hostperhe ja maailman parhaat ystävät.
Caterpillar in the tree / how you wonder who you’ll be /
can’t go far but you can always dream
Wish you may and wish you might / don’t you worry, hold on tight /
I promise you there will come a day / butterfly fly away
Flap your wings now you can’t stay / take those dreams and make them all come true
We’ve been waiting for this day / all along and knowing just what to do
butterfly fly away
