Little girls depend on things like that

Täällä päin maailmaa on ollut hullu viikko. Tai ainakin tässä talossa. Aloitimme hienosti maanantailla, josta edellä jo kerroinkin. Tiistaina oli koulu ohi ja aloitin sen seurauksena kellon ympäri työskentelemisen. Päivät menivät yllättävän nopeasti lasten kanssa touhutessa, mutta kommelluksilta ja harmailta hiuksilta ei tietenkään vältytty, kuten ei koskaan lasten kanssa työskennellessä. Kuitenkin jo torstaina hartaasti odotetulle vierailulle saapui perheen edellinen auppari.

Actionia siis luvassa, joten torstaina suoraan Great Fallseja ihailemaan kunhan Mandy oltiin saatu ovesta sisään jetlagista välittämättä. Perjantaina suuntasimme aamupäivästä Brookside Gardensiin perhosia katselemaan ja iltapäivä meni komeasti auton ratissa lapsia synttäripartyille, sleepovereille ja leirien avoimien ovien päiville kuskaten.

Tänään lauantaina hitaan aamun jälkeen lähdimme tyttöporukalla Glen Echo Parkiin samoilemaan ja päädyimme pyydystämään vauvakaloja siivilällä pienen Eli-pojan kanssa. Karusellissakin pääsimme ajelemaan. Hassua oli, kun parin tunnin aikana törmäsimme puistossa moniin yllättäviin kasvoihin – muun muassa täkäläiseen radiojuontajaan, Elin äitiin, sekä rakkaaseen aupparikoordinaattoriimme. Huippuhetkenä tapasimme myös George W. Bushin presidenttikauden aikaisen Valkoisen talon henkilöstön johtajan, jonka asemaa pidetään täällä siis korkeimpana heti presidentin jälkeen. Hostmomhan työskenteli Valkoisen talon leivissä tuona aikana, joten oli melkoisen hienoa tavata herra.

Juuri äsken kotiuduimme illalliselta, jolla lapset väsähtivät täysin ennen kuin ruoka edes ehti saapua pöytään. Huomenna olisi luvassa downtown-fiilistelyä ja illalla kemut lasten kanssa, kun vanhemmat lähtevät ulos syömään.

Edellisen aupparin vierailu on saanut pään aivan pyörälle. Lähtö alkaa pelottaa enkä voi ajatella muuta kuin tänne jäämistä. Päässä pyörii vain, että miksi ihmeessä en pidentänyt vuottani ja miten pystyn jättämään nämä ihanat lapset taakseni. Suunnittelen jo takaisin tulemista, mutta tiedän että en pysty tulemaan takaisin vielä ensi vuonna. Minun tulee suunnaton ikävä tätä kaikkea. Maailman paras hostperhe ja maailman parhaat ystävät.

Caterpillar in the tree / how you wonder who you’ll be /
can’t go far but you can always dream

Wish you may and wish you might / don’t you worry, hold on tight /
I promise you there will come a day / butterfly fly away

Flap your wings now you can’t stay / take those dreams and make them all come true

We’ve been waiting for this day / all along and knowing just what to do
butterfly fly away

- 2

Tänään oli vain yksinkertaisen hullu päivä upean viikonlopun jälkeen. Heräsin aamulla ja ensimmäinen korviini kantautuva lausahdus oli “our dish washer is officially broken“. Great. Siinä sitten tiskejä tiskaamaan ja lounaita pakkaamaan. Talo oli muutenkin viikonlopun jäljiltä kuin kaatopaikka, joten aamu ei ollut se herkullisin mahdollisin.

Lisää mukavuuksia seurasi, kun muistin että nuorimmaisella olisi iltapäivällä jätskikemut joihin olisi pitänyt viedä m&m-makeisia. Vieraileva tähti Henna hereille alakerrasta ja suoraan autoon istumaan. Käänsin avaimia virtalukossa ja bensamittari näytti 0 miles to empty. Neuvoteltiin hostien kanssa pikaisesti ja rohkeana lähdin kohti lähintä bensa-asemaa. Nollaa näytti koko matkan, mutta reilun 5 minuutin urakka ei ollut autovanhukselle liikaa, luojan kiitos. Ei olisi ollut mukava juuttua keskelle töihin matkaavia autoilijoita ruuhka-aikaan.

Hain sitten viereisestä kaupasta kaiken tarvittavan ja tiputin herkut koululle juuri ensimmäisten tuntien alkaessa. Mission accomplished. Luvassa olikin muutama tunti Hennan takapihan uima-altaalla hengailua, joten pienestä stressistä ei jaksanut välittää. Kyllä tämä rusketus vielä tästä!

Kotiin kaahasin kahdeksi ja ehdin juuri ajoissa takaisin koululle jäätelöä syömään. Tunnin verran tunnelmoin kyynelehtevien vanhempien ja opettajien kanssa ekaluokalle siirtyvien pienokaisten joukossa. Sitten päätin että samahan tämä on, jos nappaan lapset mukaan ettei heidän tarvitsisi bussissa istua. Lapset takapenkille ja nokka kohti kotia.

Siinä vedettiin tosiaan ne vuoden pohjat ja minut tallennettiin autoineni poliisin kameraan. Voisin hakata päätäni seinään ja hautatua maan alle. En voi uskoa itseäni! Koko vuoden olen lapsia kuskannut hienosti liikennesääntöjen mukaisesti ja viimeisellä kerralla mokaan koko vuoden ja parin muunkin edestä.

Myöhemmin tenniksestä kotiin saavuttamme saimme huomata, että autotallin ovi oli rikki ja lukitsemani ulko-ovi olikin yhtäkkiä auki (siis meillä kuljetaan sisään ja ulos autotallin kautta, kuten Jenkeissä on usein tapana). Vanhemmat eivät olleet käyneet kotona meidän poissa ollessamme enkä keksinyt oikein mitään järkevää selitystä tapahtumalle, sillä mitään ei talosta oltu viety. Vähän ajan päästä ovesta astui sisään naapurinpoika, joka alkoi selittää villiä tarinaa, kuinka hän oli sattumalta huomannut oven olevan auki ja sisälle kurkistaessa oli kuullut ääniä sekä kellarista että autotallista. Myöhemmin hostvanhempien kanssa puhuttua päädyimme siihen tulokseen, että tämä poika oli räplännyt autotallin oven koodilukkoa ja saanut sen auki, mutta myöntämäänhän hänestä ei vielä pitkään aikaan ole. Koodi ja lukko menevät uusiksi huomenissa, pientä häikkää tainnut olla ennenkin.

Hostvanhempien tullessa kotiin pääsin sitten kertomaan tarinaa rikkinäisistä ovista ja sakoista. Saan olla niin onnellinen hostperheestäni. En olisi parempaa reaktiota voinut odottaa. Lisäksi ihanille ystävilleni valittaminen Starbucksin suojissa sai mielialan nousemaan vielä asteen verran.

Nyt vain sitä perkeleen sakkoa odotellessa. Please don’t worry. We just have to wait and we’ll figure it out then.

-

-

Siis inhottaa aivan järjettömästi. Viimeisen kerran olin hakemassa lapsia koululta. Kuka onnistuukaan tekemään lainvastaisen käännöksen ja saa sakon, joka on jotain väliltä $50-500. Ihanamman tästä tekee vielä se, että rike tapahtui kouluaikana, joten sakko tuplataan. Eivät olleet kyyneleet kaukana, kun risteyksen liikennettä valvova poliisi tulee kuvaamaan rekkaria iPhonellaan. Ihan kun sitä ylimääräistä rahaa löytyisi.

So upset. Tämän vuoden pohjat on vedetty juuri näillä sakoilla, että kai se on hyvä ettei mitään pahempaa ole tapahtunut. Ärysttää vain niiin järjettömän paljon.

Ja valaisipa hostmom tullessaan, ettei ihme jos sieltä tulee $500.

Na Na Na Na Naa

Aamupala on päivän tärkein ateria ja sitä rataa. Otin kaiken irti hostmomin päähänpistoksesta (viitaten siihen, että tällainen marjojen/hedelmien määrä ei tässä talossa ole luonnollista) ja herkuttelin smoothiejämillä. Mansikoita, mustikoita, viinirypäleitä, cantaloupea, kirsikoita ja persikoita höystettynä vaniljajogurtilla ja muroilla. Nyt voisin mennä nauttimaan auringosta ja kokeilla, jos takapihan chipmunkseista saisi kuvia.

And the only film I saw, I didn’t like it at all

Tekisi mieli päivittää, mutta en tiedä mistä aloittaa. Jos tiivistettäisiin viikonloppua.

Pitkästä aikaa vietin viikonlopun kotikulmilla rennoissa merkeissä. Perjantai-iltana Vera kaappasi minut mukaansa jäädytettyä jogurttia nauttimaan sekä leffaan, jossa valitettavasti päädyimme näkemään Sinkkuelämää kakkosen. Voisin luetella niin monta parempaa tarkoitusta sille yhdelletoista dollarille, jonka lipusta maksoin. Elokuvan jälkeen ensimmäinen lausahdus Veran suusta olikin anteeksipyyntö kyseiseen elokuvaan raahaamisesta. Minun mielestäni leffa oli vain niin turha ja mitäänsanomaton. No, ainakin on taas jotain amerikkalaista koettu! Elokuva ei siis niin lämmittänyt, mutta onneksi ystävän seura piristää aina.

Lauantaina lojuin sängyssä pitkään ja hitaasti aloitin päivän ruisleivällä, teellä ja scrapbookauksella. Puoliltapäivin sain sitten kutsun pikkutyttösten balettiesitykseen, joten mekko päälle ja autolla tuttuihin maisemiin Montgomery Collegelle. Kyseessä oli Alice in Wonderland -esitys. Tarinaa en niin hoksannut koreografiasta muuta kuin upeiden pukujen välityksellä, mutta mitä muuta kuin äärettömän söpöä voi kymmenien pienten balleriinojen esitys olla! Lisäksi meidän tytöt olivat niin kauniita, että saatoin muutaman kyyneleenkin tirauttaa.

Iltapäivä menikin taas Veran seurassa ja scrapbookatessa. Tässä vaiheessa vuotta iskee pieni paniikki, sillä jotenkin kaikki tuntuu olevan puolitiessä mukaanlukien se suuri valokuvaprojekti. Eiköhän se kuitenkin tästä, kunhan on joku pöydän toisella puolella hoputtamassa ja malttia jatkaa yön pikkutunneille.

Sunnuntaina päädyin jo toiseen peräkkäiseen laiskaan aamuun, enkä saanut itseäni kuntoon vasta kuin kahden maissa, jolloin suuntasin downtowniin. Ja sadehan alkoi sillä minuutilla, kun astuin ulos metrosta. Pidin sitten sadetta suurten puiden varjoissa Valkoisen talon edustalla ja Barnes&Noble-kirjakaupan lattialla kirjapinon ja höyryävän teemukin kanssa. Kun aurinko suvaitsi pilkistää pilviverhon takaa, suuntasin Freedom Plazalle istumaan Washington Post Hunt -jahdin osallistuja seuraten.

Sitten olikin pitkään ja hartaasti odotetun Kings Of Convenience -keikan vuoro! Olin paikalla tunnin etuajassa alkamisajan väärin muistaen, mutta olinkin sitten jonon ensimmäisenä ja eturivi paikka oli taattu. Herrat Eirik ja Erlend kävivät meitä ilahduttamassa myös jonossa ja jo siinä vaiheessa oli tämä tyttö aika myyty. Asiaahan ei auttanut se, että konsertti oli rehellisesti sanottuna yksi parhaista joita olen nähnyt.

Ensin kuulimme akustisen setin, johon kuului vain kaksi kitaraa ja kaksi miestä. Sydänhän siinä suli ja silmiä ei saanut irti lavalta. Loppupuolella lämppäribändi Franklin For Short liittyi iloiseen joukkoon ja saimme kuulla uskomattoman version muun muassa (lemppari)kappaleesta(ni) I’d Rather Dance With You:sta. Encorena pari akustista heittoa ja loppuun vielä extrana franklineiden kanssa Simon and Garfunkel cover kappaleesta You Can Call Me Al crowd surfingilla maustettuna. Täydellinen lopetus täydelliselle keikalle ja voin sanoa että en nähnyt yhtäkään vakavaa naamaa keikkapaikalta poistuessani. Harmittaa melkoisen vietävästi, että missasin Erlendin puolentoistatunnin dj-keikan konsertin jälkeen, mutta viimeiseen metroon oli ehdittävä. Nukkumaan en kuitenkaan malttanut ennen kolmea. Aamuinen 6:40 herätys ei ollut kovin makea.

Vieläkin melkoinen täpinä päällä ja millon sitä pääsisi uudestaan. Norskit Suomeen, kiitos!

Goin’ places that I’ve never been, seein’ things that I may never see again

Tällä kertaa käytiin vähän New York Citya pidemmällä, vaikka sielläkin pikavierailimme. Perjantai-iltana hyppäsimme Jennyn ja Evan kanssa metroon ja Chinatownista otimme bussin Nyciin. Starbucks-aamupalan ja aupparibongailun (tunnin saldo Starbucksin ikkunassa kytäten aamuseitsemältä oli vähintään 10) jälkeen suuntasimme osoitteeseen, josta tour-bussimme oli määrä lähteä. Tyyny kainalossa ja reppu selässä bussiin, ja minä nukahdin alta aikayksikön.

Vessataukoa, lounastaukoa, vessataukoa, illallistaukoa ja siinä puoli kymmenen maissa illalla saavutimme Niagaran putoukset sekä samalla Yhdysvaltojen ja Kanadan rajan. Läpi pääsimme lähes ongelmitta ja saimme heti ihailla putouksia värikkäässä yövalaistuksessa. Meille annettiin puolentunnin valokuvaushetki, jonka jälkeen väsynyt bussilastillinen turisteja kipattiin motellille nukkumaan. Matka kotoa Rockvillesta motelliin putousten tykö vei 24 tuntia. Bussissa istuminen ei siihen kuitenkaan vielä loppunut, ehei.

Seuraavana aamuna herätys seitsemältä, tavarat kasaan ja taas kohti putouksia ja aurinkoista päivää. Lämpötila huiteli reipasta kolmeakymmentä, joten Maid of the Mist -risteily vesisumun keskellä oli oikein piristävä. Paatilla seilatessa oli erittäin epärealistinen olo ja tuntui kun ylhäältä valuvaa vettä olisi katsonut suurelta valkokankaalta huumaavan jylinän keskellä. Suusta ei päässyt muuta kuin “wow, I can’t believe this” ja vaikka kuinka kuvia yritti ottaa niin tunnelman vangitsemisesta ei tullut mitään. Kun olimme kivunneet takaisin putousten yläpuolelle katselemaan alla risteileviä veneitä, oli vaikea uskoa että olimme itse olleet samassa paikassa vain puoli tuntia aiemmin. Sitä ei voi tietää, jos sitä ei ole nähnyt.

Loppuajan putouksilla vietimme lounaan merkeissä sekä Horseshoe Fallseihin lähemmin tutustuen Skylon Towerin ja putouksista kertovan elokuvan sijaan. Se oli kukkaroystävällisempää ja mielestäni myös parempi vaihtoehto, sillä me saimme tuntea putousten veden kasvoillamme ja kuulla sen pauhun, mitä ylhäältä käsin tornista ei voi kokea. Oli uskomatonta katsella sen kaiken veden valuvan alas aivan parin metrin etäisyydeltä.

Kun putouksia oli vihdoin ihailtu tarpeeksi (tai siis kun oli aivan pakko raahautua bussille, mielelläni olisin siellä viettänyt vielä päivän jos toisenkin), kipitimme bussiimme ja otimme suunnaksi Toronton, Kanadan suurimman kaupungin, jonka alueella asuu noin saman verran ihmisiä kuin koko Suomessa. Kahden tunnin istumisen jälkeen saavutimme päämäärämme.

Pienen bussikierroksen jälkeen saimme ihailla sekä vanhaa että uutta kaupungintaloa lähietäisyydeltä. Jälkimmäinen on muuten suomalaisen arkkitehdin suunnittelema! Sen jälkeen turistibussimme kiidätettiin parlamenttitalon kautta CN T0werille, mutta meidän kolmikkomme valitsi tälläkin kertaa vapaampaa tutkiskelua kaupungissa tornissa vierailun sijaan. Ehdimmekin siinä ajassa koluta lähikatuja, muun muassa entertainment districtia sekä harbourfrontia mansikkapehmikset kourissa.

Heti ensimmäisenä Torontossa pisti silmään nuorten ihmisten paljous. Tunnelma oli muutenkin erilainen Yhdysvaltoihin verrattuna. En tiedä onko se vain oman pääni sisäistä vai oikeasti erilaista. Tuntui mielettömän hyvältä päästä toiseen maahan lähes yhdentoista kuukauden jälkeen! Lisäksi Kanada on aina kiehtonut minua.

Chinatown-pysähdyksen jälkeen meidät vietiin hotellillemme (huomaa, ei hostelli tai motelli vaan hotelli) ja 5:45am herätyksen jälkeen suuntasimmekin jo takaisin kohti kotia. Harmistus, että vierailu naapurissa jäi niin lyhyeksi, sillä siellä olisin viihtynyt erittäin mielelläni paljon kauemminkin. Oli se kaikki kuitenkin sen istumisen arvoista ja ehdottomasti positiivinen kokemus.

Kotimatkalla pysähdyimme tekemään vielä risteilyn Ontario järven 1000 Islands -alueella ennen rajan ylittämistä. Oli ihana seistä kannella ja tuntea raikas viileä tuuli kasvoilla. Maisemat toivat mieleen kodin. En ole nähnyt mitään niin paljon kotia muistuttavaa maisemaa 11 kuukauteen. Vauhdikkaasta menosta viileässä säässä kylmettyneenä käperryin bussin penkille huppareihin ja huiveihin sonnustautuneena ja uljas mp3-soittimeni tuuditti minut uneen.

Maisemat matkalla New York Cityyn olivat henkeäsalpaavan uskomattoman upeat. Tie luikerteli kuin suurten parsakaalikukkuloiden lomassa. Harmittaa, etten koskaan saanut aikaiseksi lähteä vaeltamaan Appalakeille. Maisema oli pelkkää vihreää ja kauneutta, vaikka se ei kuvassa siltä näytäkään.

En voisi onnellisempi olla siitä, että otin tyynyn mukaani. Lähes joka kerta, kun painoin pääni tyynyyn, nukahdin. Se teki matkanteosta melkeinpä nautinnollista, vaikka tunteja kertyikin kymmeniä kolmen päivän aikana. Ehdimme me käydä öisen Times Squarenkin katsastamassa vielä viimeisen kerran tänä vuonna, kunnes oli haikeasti astuttava kotiin vievään bussiin. Hienostihan se matka taittuikin ja kaarsin taksilla kotipihaan tiistaiaamuna 7:15am, kun työt piti aloittaa 7:00am. Bussi oli tunnin myöhässä, joten sille ei voinut mitään. Onneksi minulla on paras hostperhe ♥