PART 3: It means no worries for the rest of your days

APPROACHING THE GRAND CANYON

17/7 Joshua Tree National Park ja Lake Havasu on nyt nähty. Eilen lähdettiin aamuseitsemältä ja Havasun leirintä saavutettiin iltayhdeksältä. Suunnitelma oli paljon lyhyempi, mutta jotenkin niitä tunteja vain kertyi. En kuitenkaan valita, sillä tehtiin ylimääräinen kierros yucca-kasvien valtakunnassa, joka ei muuten olisi touriimme kuulunut.

Joshua Tree NP oli melkoisen vaikuttava. Yucca-kasveja ja kiviröykkiöitä silmänkantamattomiin vuoristojen värittämässä maisemassa. Kuumakin oli, sellaiset lähes 50 celsiusta polttelivat ihoamme. Uskomatonta, miten ne puut ovat vallanneet maiseman niin täysin. Paikalta ei oikein osannut odottaa mitään, joten olimme kaikki melkoisen äimistyneitä. Kiipeilimme kalliolla ja nautimme maisemasta.

Lake Havasusta ei nähty paljoa. Saavuttiin kaupunkiin auringonlaskun aikaan juuri sopivasti nähdäksemme se aito ja oikea London Bridge, joka raahattiin Arizonaan keskelle ei-mitään monella miljoonalla dollarilla, kun Lontoossa loppui rakennukseen vaadittavat rahat.

Sillan ihastelun jälkeen ajoimme sitten leirintäalueelle, joka sijaitsi aivan Colorado-joen varrella. Pystytimme telttamme niin, että meidän oli käytännössä mahdollista hypätä makuupussista suoraan veteen. Se olikin erittäin hyvä, sillä ulkona oli tosiaan se viisikymmentä astetta lämmintä – paitsi keskiyöllähän ei ollutkaan enää kuin 38. Uskomatonta. Kaikki hyppivät ympäriinsä pelkät bikinit päällä, mikä olikin käytännöllistä kuumuuden ja uimisen kannalta.

Söimme illallisen pimeässä ja lopulta päädyimme suurin osa raahaamaan makuualustamme ulos nurmikolle. Märät uikkarit päällä katseltiin tähtiä, juteltiin niitä näitä ja lopulta nukahdimme. Aamulla heräsimme kauniiseen auringonnousuun. Voisiko täydellisempää olla.. Oli myös hurja nähdä joki, jossa edellisyönä uimme, sillä illalla leirintään saapuessamme oli jo niin pimeää että saimme vain arvailla minkälaisissa maisemissa pulikoimme. Mutta kertakaikkisen mahtava fiilis, kuumuudesta huolimatta. Ei ainakaan tarvinnut huolehtia hiusten tai vaatteiden kuivumisesta, kun polttava tuuli puhalsi kaiken rutikuivaksi kymmenessä minuutissa. Pyyhkeelle ei tässä säässä ole käyttöä.

Aamupalan jälkeen suuntasimme kohti hartaasti odotettua Grand Canyonia. Matka meni puoliunessa neljän tunnin yöunien jälkeen, mutta saavuimme kanjonin leirintään jo ennen neljää. Lounasta söimme route 66:lla kuunnellen mielenkiintoisia tarinoita valtatien kuihtumisesta. Kolme rohkeaa ja rikasta lähti kohti lentokenttää ja helikopterilentoa sillä välin kun me loput jäimme pystyttämään telttojamme. Kun Becca palasi, suunnistimme kohti Suurta Kanjonia. Ulkona alkoi jäätävä sade ja pakun takapenkiltä alkoi kuulua valitusta, mikä ulkona vasta voimistuikin. Olemme Arizonan paahtavassa kuumudessa kaikkein kuivimpaan vuodenaikaan ja saamme sadetta osaksemme.

Päivän mittaan odotukseni nähtävyyden suhteen oli ollut tasaisessa laskussa. Autolta kanjonin reunalle emme saaneet sitten katsoa muita kuin jalkojamme ja kompastellen seurasimme Beccaa aivan jyrkänteen reunalle. Kun lopulta saimme avata silmämme, en voinut muuta kuin huutaa. Kuvat eivät kerro mitään. Se on vain niin käsittämättömän suuri! Kylmiä väreitä, kyyneleitä ja hengenhaukkomista. Se ensimmäinen näky oli vain aivan liian uskomaton ollakseen totta. Maisema näytti liian täydelliseltä ollakseen aito. Sitä on vaikea kuvailla sanoin. Odotukset kyllä täyttyivät.

Seurasimme auringonlaskua ja kanjonin seinämillä leikittelevää valoa, kunnes oli aika palata illallisen ääreen ja nukkumaan. Seuraavana aamuna soi kello 4:50, jotta ehdimme aamupalastamaan kanjonin reunalle auringonnousua katselemaan. Vieläkin jaksavat reissutoverini nauraa minulle, kun kerroin tuntevani “pure happiness” sinä aamuna kello viisi. Muiden ilmeistä oli onnellisuus kaukana. Sitä se aikainen herätys teettää..

Pyjamat vaihtuivat vaelluskamppeisiin ja ensimmäiseksi suuntasimme South Kaibab -reitille. Laskeuduimme kanjonia melkein tunnin verran, pidimme tauon ja aloitimme matkan takaisin huipulle. Tavallisesti aikaa takaisintuloon tulee varata kaksinkertainen määrä alasmenoon verrattuna, mutta meidän kovalla tahdilla se jakautui noin 50-50. Aurinkoa oli päästävä pakoon. Yhteentoista mennessä olimme sitten kaikki vaelluksemme suorittaneet ja palasimme leirinnän varjoihin. Lepäilimme aina kahteen saakka, jolloin saimme itsemme taas ylös. Pientä käppäilyä kanjonin reunalla ennen illan urakkaa. Tällä kertaa Bright Angel -reitillä. Ei ihme, että illalla pitsa maittoi, kuten myös unikin. Tosin ei sitä telttajuoruilulta maltettu nukkumaan vasta kun puolenyön kieppeillä. Nyt ajelemme kanjonimaiseman läpi kohti Lake Powellia ja Easton’s Ranchia. Cowboy life – here we come!

PS. Olen muuten huomannut, että ihmiset muuttuvat radikaalisti matkamme edetessä. Tarkoitan sitä, että kun aina pysähdymme ruokaostoksille normaaleissa supermarketeissa, ihmisten ulkonäkö muuttuu. Kalifornialainen näyttää täysin erilaiselta kuin perus arizonalainen. Jännää!

Advertisement