Posts filed under ‘bad day’
- 2
Tänään oli vain yksinkertaisen hullu päivä upean viikonlopun jälkeen. Heräsin aamulla ja ensimmäinen korviini kantautuva lausahdus oli “our dish washer is officially broken“. Great. Siinä sitten tiskejä tiskaamaan ja lounaita pakkaamaan. Talo oli muutenkin viikonlopun jäljiltä kuin kaatopaikka, joten aamu ei ollut se herkullisin mahdollisin.
Lisää mukavuuksia seurasi, kun muistin että nuorimmaisella olisi iltapäivällä jätskikemut joihin olisi pitänyt viedä m&m-makeisia. Vieraileva tähti Henna hereille alakerrasta ja suoraan autoon istumaan. Käänsin avaimia virtalukossa ja bensamittari näytti 0 miles to empty. Neuvoteltiin hostien kanssa pikaisesti ja rohkeana lähdin kohti lähintä bensa-asemaa. Nollaa näytti koko matkan, mutta reilun 5 minuutin urakka ei ollut autovanhukselle liikaa, luojan kiitos. Ei olisi ollut mukava juuttua keskelle töihin matkaavia autoilijoita ruuhka-aikaan.
Hain sitten viereisestä kaupasta kaiken tarvittavan ja tiputin herkut koululle juuri ensimmäisten tuntien alkaessa. Mission accomplished. Luvassa olikin muutama tunti Hennan takapihan uima-altaalla hengailua, joten pienestä stressistä ei jaksanut välittää. Kyllä tämä rusketus vielä tästä!
Kotiin kaahasin kahdeksi ja ehdin juuri ajoissa takaisin koululle jäätelöä syömään. Tunnin verran tunnelmoin kyynelehtevien vanhempien ja opettajien kanssa ekaluokalle siirtyvien pienokaisten joukossa. Sitten päätin että samahan tämä on, jos nappaan lapset mukaan ettei heidän tarvitsisi bussissa istua. Lapset takapenkille ja nokka kohti kotia.
Siinä vedettiin tosiaan ne vuoden pohjat ja minut tallennettiin autoineni poliisin kameraan. Voisin hakata päätäni seinään ja hautatua maan alle. En voi uskoa itseäni! Koko vuoden olen lapsia kuskannut hienosti liikennesääntöjen mukaisesti ja viimeisellä kerralla mokaan koko vuoden ja parin muunkin edestä.
Myöhemmin tenniksestä kotiin saavuttamme saimme huomata, että autotallin ovi oli rikki ja lukitsemani ulko-ovi olikin yhtäkkiä auki (siis meillä kuljetaan sisään ja ulos autotallin kautta, kuten Jenkeissä on usein tapana). Vanhemmat eivät olleet käyneet kotona meidän poissa ollessamme enkä keksinyt oikein mitään järkevää selitystä tapahtumalle, sillä mitään ei talosta oltu viety. Vähän ajan päästä ovesta astui sisään naapurinpoika, joka alkoi selittää villiä tarinaa, kuinka hän oli sattumalta huomannut oven olevan auki ja sisälle kurkistaessa oli kuullut ääniä sekä kellarista että autotallista. Myöhemmin hostvanhempien kanssa puhuttua päädyimme siihen tulokseen, että tämä poika oli räplännyt autotallin oven koodilukkoa ja saanut sen auki, mutta myöntämäänhän hänestä ei vielä pitkään aikaan ole. Koodi ja lukko menevät uusiksi huomenissa, pientä häikkää tainnut olla ennenkin.
Hostvanhempien tullessa kotiin pääsin sitten kertomaan tarinaa rikkinäisistä ovista ja sakoista. Saan olla niin onnellinen hostperheestäni. En olisi parempaa reaktiota voinut odottaa. Lisäksi ihanille ystävilleni valittaminen Starbucksin suojissa sai mielialan nousemaan vielä asteen verran.
Nyt vain sitä perkeleen sakkoa odotellessa. Please don’t worry. We just have to wait and we’ll figure it out then.
-
Siis inhottaa aivan järjettömästi. Viimeisen kerran olin hakemassa lapsia koululta. Kuka onnistuukaan tekemään lainvastaisen käännöksen ja saa sakon, joka on jotain väliltä $50-500. Ihanamman tästä tekee vielä se, että rike tapahtui kouluaikana, joten sakko tuplataan. Eivät olleet kyyneleet kaukana, kun risteyksen liikennettä valvova poliisi tulee kuvaamaan rekkaria iPhonellaan. Ihan kun sitä ylimääräistä rahaa löytyisi.
So upset. Tämän vuoden pohjat on vedetty juuri näillä sakoilla, että kai se on hyvä ettei mitään pahempaa ole tapahtunut. Ärysttää vain niiin järjettömän paljon.
Ja valaisipa hostmom tullessaan, ettei ihme jos sieltä tulee $500.
Good night, travel well
Näyttää vähän siltä, että nuorimmaiselle tytölle tulee uudet tikit polveen juuri kun entiset saatiin pois. Vielä paremman tilanteesta tekee se, että hostmom lähtee tänä yönä koko viikoksi työmatkalle San Fransiscoon. Kehittelin itselleni jo päänsäryn stressatessani tulevasta viikosta, mutta onneksi Vera oli hetken rauhoittelemassa. Pientä paniikkia vain luvassa, sillä viimeksi ensimmäiset päivät tikkien kanssa eivät menneet kauniisti. Tämä tietää paljon vastuuta minulle ensi viikoksi. Olen vain niin pahoillani hostmomini vuoksi. En ole kertaakaan nähnyt häntä sellaisena kuin pari tuntia sitten. Ei ole helppoa jättää tyttöä tänne.
Äiti ja iskä lentävät tänne ensi keskiviikkona. Outoa.
PS. Philadelphia oli awesome kuten myös Winston Churchill High Schoolin Rock ‘n’ Broadway -musikaali. Kuvamateriaalia tulossa ajan salliessa.
Minun tulee ikävä tätä elämää kaikesta ikävästä tavarasta ja stressistä huolimatta. Siitä esimerkkinä tämä ihana viikonloppu mitä parhaiden auppariystävyyksien kanssa ♥
Philly says hi!
It happened again
Tämä viikko jatkaa komeasti maanantaisissa tunnelmissa. Tiistain kahlasin läpi usvassa ja tänään on tuntunut kaikki menevän vain erittäin päin metsiä. Kommunikaatio ei pelaa, yllätystöitä, ongelmia lääkärin kanssa, ongelmia kavereiden kanssa, ongelmia kavereiden vanhempien kanssa.. Olin itkun partaalla, kun hostmom tuli kotia, mutta en millään hennonnut kieltäytyä science fair -kutsusta, kun poika on innoissaan tehnyt projektiaan optisista illuusioista. Istuin keskellä tajutonta lapsivilinää tunnin verran, kunnes ilmoitin että nyt tarvitsen raikasta ilmaa ja kävelin 40 minuuttia koululta kotiin. Olo kohentui hieman, mutta onneksi musiikki on keksitty (ja suloiset nuoret tiedemiehet, heh, että excuse me, Miss vaan). Kings Of Convenience ♥
Ostin eilen Barnes & Noblesta kirjan This Is Your Brain On Music. Vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. Lisäksi hostpojan kaverin äiti lupasi tuoda minulle ruotsalaiskirjailijan dekkarin (vahvasti veikkaan Stieg Larssonia, mutta takuuseen en mene kun rouva ei kehdannut lausua kirjailijan nimeä) luettavaksi. Puhuimme hänen kanssaan minun tulevaisuudestanikin ja lupaili auttaa maailmanvalloitussuunnitelmissani, jos nyt pääsen alkuun sillä pläänillä mitä olen hetken aikaan kaavaillut. Jänskää.
Hostit eivät edes lukeneet ranskalaisaupparikokelaan hakemusta, koska tytöllä oli neljä tatuointia. Niin että mitä? En olisi ikinä uskonut tätä hostmomistani, mutta ei kai siinä mitään voi.
Nyt kyllä vetää. Ikkunat kiinni ja nukkumaan.
I Don’t Like Mondays
En tykkää tästä päivästä. Heräsin erittäin väsyneenä, kahdeksan tunnin unista huolimatta, ja vieläkin silmät haluaisivat vain painua kiinni. Aamulla kaikki sujui tahmeasti niin oman pään sisällä kuin lasten kanssa. Sitten hostmom aloittaa “today is going to be complicated” ja puhetulva pojasta, tenniksestä, koulun jälkeisistä aktiviteeteista, aikataulujen muuttumisesta, ties mistä. No can do ja lähdin viemään lapsia bussipysäkille. Kun astun ovesta sisään niin “Maija I need you to drive me somewhere” ja siihen meneekin sitten puolet vapaa-ajastani. Excuse me, muistatteko kuinka monta tuntia työskentelin viime viikolla? Lisäksi meillä on kolme autoa, joten miksi helvetissä sitä kolmatta autoa ei käytetä! Se on vain koristanut autotallia viime marraskuusta lähtien. Sen sijaan minun varaani lasketaan aina, kun satutaan kuskia tarvitsemaan. Voisi sitä edes varoittaa etukäteen. Samassa talossa asuminen ja työskenteleminen sukkaa PAHASTI. Erittäin pahasti. Kursiivi, alleviivaus ja lihavointi. Ehdottomasti aupparielämän huonoin puoli. Perkele.
PS. Arvatkaa kuka idiootti pudotti tarjoilukulhoja lattialle ja nyt on posliinia lattia täynnä. Lähinnä itkettää. This Monday truly hates me.
I’ve just seen a face
Tekee mieli kirjoitella, vaikkei mitään asiaa olekaan. Hostmom lähti työmatkalle Texasiin, joten taloa hallitsemassa on vain minä ja hostdad. Aamut ovat menneet ihmeen rauhallisesti, mutta tämä iltapäivä oli siitä huonoimmasta päästä, kun muistin että keskimmäinen ei aamulla ottanut pilleriänsä, minkä takia keskittymisestä ei tullut tänään ei yhtään mitään. Kuuntelin siltä suunnalta sitten mahdotonta kielenkäyttöä ja ihme ulinaa, kun taas nuorimmainen viihdytti minua pari tuntia parkumalla. Eivät tainneet kotiläksyt oikein kiinnostaa tällaisena sateisena tiistai-iltapäivänä. Vanhin poika yritti edes vähän, paino sanalla vähän.
Viimeisenä temppuna kanaillallisen jälkeen laitoin lapset pohtimaan, mitä he päivän aikana tekivät väärin. Ette arvaakaan kuinka juvela olo minulla oli! Siellä ne kuusi- (pikkusimmalla oli synttärit eilen!), seitsemän- ja yhdeksänvuotiaat miettivät mitä heidän pitäisi tehdä tulevaisuudessa paremmin ja esittivät ajatuksensa minulle. Mutta pojan kiero käytös ei silti saanut minua pyörtämään sanojani ja telkkari pysyi kiinni. Siitäs saitte! Aupparin sana on aika kova. Lisäksi hostvanhempani tykkäävät minusta, joten saan aika vapaasti soveltaa keinojani.
Tänään oli muuten eka kerta, kun totaalisesti missasin koulubussin koulun jälkeen. Kerran aikaisemmin olin myöhästyä, mutta kun pihasta matkaa pysäkille on 100 metriä niin lapsoset olivat koko ajan valvovan silmäni alla. Tänään Peter kuitenkin soitti ovikelloa 3:24 ja kajautti “Maija, where were you?” Hups. Syytän tässä tapauksessa kyllä rohkeasti bussikuskia, sillä aikaisin aika tähän mennessä on ollut 3:28 ja tavallisesti saapumisaika vaihtelee välillä 3:30-3:45. Että näin. Sitä paitsi olin juuri kääriytymässä tuhansiin vaatteisiini, kun ovikello soi. Sade viilensi ilman melkoisen lahjakkaasti.
Doh, mitäs sitten. Olen jotenkin kummasti menettänyt ruokahaluni. Jenkeissä kerätyt rasvavarastoni haluavat ilmeisesti tiedottaa, että enempää kavereita eivät enää halua. Tänään alas on mennyt pari lusikallista muroja, Chai-latte ja viipale melonia. Eipä niitä kaloreita kyllä mihinkään ole kulunutkaan.
Aina välillä toivon, että osaisin tulkita ihmisiä hieman paremmin. Ja tuntisin koko Beatlesin tuotannon! Ihanaa musiikkia!
I still believe in summer days
Suomivieraani viettävät tällä hetkellä viimeistä kokonaista päiväänsä lätäkön tällä puolen, mutta eri kaupungissa kuin minä. Vietimme neljä ensimmäistä päivää Marylandin ja DCn puolella, minkä jälkeen matkasimme bussilla New Yorkiin. Tuulesta, tuiskusta, sateesta, rännästä ja rakeista huolimatta oli hymy aika herkässä koko loman ajan, mitä nyt viimeisenä päivänä kavereiden jättäminen alkoi jyrsiä eikä tehnyt mieli lähteä kotiin.
Viime perjantain ja lauantain välisenä yönä tulin kotiin ja koti-ikävähän siinä iski. Onnekas minä olen, kun saan täällä olla (vielä tällaisessa perheessä), mutta silti mieli halajaa kummasti kotia. En tiedä. Se oli vain niin helppoa, kun oli tuttuja ihmisiä ympärillä ja sai puhua suomea. Lomaväsymyskin iski ja koko viikonlopun löllyin tekemättä mitään. Vielä tänäänkään en ole saanut itseäni ylös. Huomenna uusi yritys. Hostmomkin tuli aamulla kysymään, että mikä hätänä kun olen niin hiljaisella päällä. Hiljaisuus on minulle tavallista, mutta kun vertaa siihen lomaa edeltävään hyperiloisuuteen, niin en ihmettele yhtään hostmomin huolehtimista. Mutta kyllä tämä tästä taas. Torstaina kumarran tätä maata, sillä pääsen näkemään Dallas Greenin! Ei Suomessa tällasia keikkoja nähdä.
Ainakin sain ihanan vastaanoton, kun tulin kotiin. Lauantaiaamuna herätessäni kolme lapsosta ryntäsivät halaamaan niin, että olin tippua rappusissa! “Maija is back – finally!” Kun olin tarpeeksi monta kertaa nähnyt kaikki uudet lelut ja kuullut tärkeimmät kuulumiset, ajattelin käpertyä rauhassa katsomaan Home Alone kakkosta Nykin jälkeisissä tunnelmissa. Rauhasta ei tullut mitään, kun kohta oli jo tytöt omien vilttiensä kanssa käpertyneinä syliini. Maailman suloisimpia! Poikakin sinnitteli inhoamansa leffan seurassa ihan vain sen takia, että sai olla samassa huoneessa minun kanssani.
Mmmmm, sellanen vähän alakuloinen olo. Tartten jonkun viikonloppureissun tai jotain. Tyttöjä lähdössä Floridaan, mutta viikoksi on aupparin hankala irtautua. Chicagoakin olisi, mutta sattuupahan työt juuri sille viikonlopulle.
Au Pair Got Run Over By a Reindeer
Emma, nyt et saa aurinkoista merkintää,
sillä tätä aupparia vähän kiukuttaa. Neljä päivää oli niin voittamaton ja vahva olo, mutta nyt iski väsymys. Väsyttää ja ärsyttää niin paljon, että tekee mieli vain itkeä ja potkia. Viime perjantaista lähtien olen viihdyttänyt lapsia jatkuvasti ja se uuvuttaa. Viikon maksimitunnit kertyivät kasaan reippaassa kolmessa päivässä (unohtamatta sitä, että viikonloppulepo jäi väliin) ja vielä kaksi ylipitkää päivää olisi jaksettava. Ei siinä muuten mitään, mutta kun en saa unta! Herään tunnin välein tukehtumisfiilikseen, kun kurkku rahisee kuivuuttaan ja nenä on tukossa. Olen yrittänyt nukkua patterin kanssa sekä ilman, kaulahuivilla, lääkkeiden avustuksella, vesipullot auki lisäämässä kosteutta, mutta mikään ei tunnu auttavan. Tarvitsen unta unta unta tai muuten en selviä lomaan asti. En halua tiuskia lapsille ja perheelle.
Tässä tilassa ärsyttää kyllä kaikenlaiset kommentit perheeltä, vaikka kuinka mukaviksi ne olisi tarkoitettu. Viimeisimpänä inhotti, kun hostmom uteli kavereiden saapumisesta perjantaina sekä minun lomani pituudesta, ja minulle syntyi sellainen vaikutelma että en ole muka kertonut mitään etukäteen. Hostmom huomasin, että olin vähän upset, ja yritti selittää, että ei hän todellakaan pahaa tarkoita, mutta halusi vaan selvittää asiat. Minä olen vain niin väsynyt, että en jaksa ymmärtää, joten pahoitin mieleni.
Onneksi my dear Vera tuli piristämään minua tänään kahden viikon liian pitkän tauon jälkeen (flunssat pöh). Shopattiin minulle jouluruokaa ja puitiin kaikki huolet ja murheet. Lopulta Vera lauloi joululauluja Britney Spearsin mukana ja minä nauroin lattialla. Tarpeeksi väsyneenä kaikki tuppaa olemaan hauskaa.
What time is it?
Viime perjantai oli aika napakka päivä. Hostmom houkutteli minut ja tytöt tunniksi downtowniin (epäilen syyksi sitä, ettei hänen tarvitsisi käyttää bussia vaan saisi minulta kyydin juna-asemalle, koska oli jo puoli tuntia myöhässä). Siinä sitten pikavierailtiin hostmomin toimistolla, käväistiin tarkastamassa Valkoisen talon kunto ja nautittiin herkkujäätelöä kahvilan ulkoilmassa. Tunti meni liian nopeasti ja unohdin vahtia kelloa. Lisäksi metrot olivat myöhässä, joten autolle saavuttaessa tuulilasissa odotti kolme minuuttia aikaisemmin kirjattu $35 parkkisakko. Thanks.
Vielä hienommin asiat alkoivat rullata, kun kotimatkalla sain puhelun, että poika odottaa kotipihalla kaverinsa äidin kanssa ja minun pitäisi olla jo kotona. Kymmenen minuutin odottelusta turhautuneena jenkkitäti tiuskaisi minulle get out of my way ja kaasutteli tiehensä. Olin järkyttynyt. Kymmenen minuuttia? Mikä täällä tapahtuu ikinä ajoissa? Hostmomille puhelu, jotta saisin edes anteeksipyynnöt jenkkitädille toimitettua. Ilkeä täti teki päivästäni ikävän.
Mutta siis, minusta tuntuu, että minä olen ainoa henkilö täällä, joka yrittää olla ajoissa. Hostperheeni keskuudessa aikataulut heittelevät puolesta tunnista pariin tuntiin, muuten liikutaan tasolla 15-30 min. Minua nämä myöhästelyt eivät oikeastaan haittaa, ja lasten takia on pakko olla joustava, sillä kolmen (suhteellisen hemmotellun) lapsen liikuttaminen eri suuntiin vaatii paljon kärsivällisyyttä. Mutta en voi ymmärtää sitä, että kymmenestä minuutista täytyy noin suuret herneet vetää nenään. Kuitenkin, perjantai ei ollut kovinkaan iloinen päivä, mutta tunnin tarpominen tihkusateessa Rasmuksen tahdissa auttoi asiaa kummasti. Illalla miittasin tyttösiä ruokaostosten merkeissä, sillä matka kohti Ocean Citya starttasi kello 6:30 (tarkoituksena oli 6:00, mutta eipä taida tuo täsmällisyys olla saksalaistenkaan vahvuuksia) seuraavana aamuna!
