Summer in the city

Nyt on äiskä ja iskä heitetty takaisin lentokentälle ja on kuvakertomuksen aika. Kärsikää taas näistä kymmenistä kuvista! Elän kuitenkin paremmin kuvien kuin sanojen kautta.

Ensimmäisten yöunien jälkeen vein vanhempani…

Gold in the air of summer

Spring of Georgetown

Käväisin Georgetownissa Veran ja hänen vierailijansa kanssa. Joka kerta rakastun paikkaan yhä enemmän. Haluaisiko joku ostaa minulle jonkun niistä pienistä, suloisista, värikkäistä taloista? Hintatasosta kertonee jotain se, että pääkadulta löytyy huippusuunnittelijoiden putiikkeja ja bensasta saa maksaa puoli dollaria enemmän gallonalta kuin omassa kotikaupungissani. Georgetown Universityssakin ihan mielelläni opiskelisin.

Väriloisto!

Nyt käy tieni kirjakaupan tarjoushyllyille, jotta voin myöhemmin loikoilla auringossa ja nauttia elämästä.

PS. arvatkaa kellä on lippu Kings of Conveniencen keikalle!

Mut sun maailma oli vaaleenpunaista

Aurinko kun paistaa niin päivitysinto näköjään pienenee. Konella ei tule ihan niin paljoa oltua kuin talven pimeinä ja kylminä iltoina.

Kaikenlaista on tainnut tapahtua. Cherry Blossom -festivaalit vetelevät viimeistään, sillä vaaleanpunaiset kukat ovat lähes kaikki pudonneet maahan päästäen vihreän värin valloilleen. Spring Breakia hostperheeni pakeni viettämään Floridaan isovanhempien luo, joten minä jäin talon vartijaksi lähes kuudeksi kokonaiseksi päiväksi. Siinä ehti DC:ssa käydä useampaankin kertaan, ja Veran kanssa edistyimme jopa kauniiseen Annapolikseen asti katselemaan navy-poikia ja kuuntelemaan historian kuiskintaa. Kuvia laittanen, kunhan saan katsottua ne ensin läpi. Muutenkin hellesäät ovat hellineet meitä ja ensimmäiset rusketusrajat ovat löytäneet paikkansa ihollani. Pari tuntia sitten alkoi sataa vettä kuin saavista kaatamalla ja viikonloppuna ilmat taas viilenevät. Sääpäivitysten ympärillä pyöritään, mutta mielenkiintoisiahan ne vain ovat.

Pakenin kuitenkin ukkosta läheiseen Starbucksiin, jossa odotti uusin addiktioni, Zen Green Tea, hintaan nolla dollaria sekä piristävä seura. Voisin kehitellä tästä itselleni torstai-iltojen tradition. Lisäksi 1,000 Places To See Before You Die löysi tiensä mukaani, tällä kertaa selasin opusta Uusi-Seelantiin tutustuen. Melkein maltan käydä nukkumaan. Mmm.

Huomenna on perjantai, lauantaina saan kunnian herätä aikaisin kuskaamaan toveria Baltimoreen, muuten minut on bookattu Georgetowniin turistioppaaksi saksalaiskaksikolle, ja sunnuntai-iltana käy tieni taas kohti pohjoista noutamaan viimeisten krediittiensä suorittajaa.

Life is sweet, isn’t it?

Just get that air inside and breathe again

Tältä näytti Washington DC:n Cherry Blossom Festival -juhlan ensimmäinen päivä. Ihmisiä oli liikkeellä taas kerran aivan järjetön määrä.

I’d like to say how truly bright you are

Niin se kirjoittaminen käy aina vain vaikeammaksi, kun sitä pitkittää. Samojen pohdintojen ääressä kuitenkin yhä ollaan. Jäädäkö vai eikö jäädä. Kattellaan, mutta kirjoitellaan ensin muita juttuja.

Pari viimeistä viikkoa ovat olleet sellaista pientä alamäkeä, mutta ei kai sitä aina hauskaa voi olla. Viime viikonloppu oli kuitenkin suorastaan mahtava! Komeasti aloitettiin lauantai vierailemalla Valkoisessa talossa! Kuudelta herätys ja kahdeksalta oli lapset vanhempineen pakattu aupparin kanssa autoon. Kyseessä oli tammikuun au pair -tapaaminen, jonka ylijäämäpaikoille hostmomini oli lapset saanut. Yhdeksän jälkeen päästiin porttien sisäpuolelle ja oli kuulkaatte aika kumma tunne seisoskella sen todella valkoisen talon pihalla, kun aidan toisella puolella muut turistit ottivat kuvia. Sisäpuolelta saimme ihailla ensimmäistä kerrosta, jossa ovat mm. State Dining Room (jonne mahtuu jopa uskomattomat 130 ihmistä illallistamaan), Green Room (jonka seinät ovat vihreällä silkillä päällystetty), Red Room (joka on perinteisesti ollut presidenttien vaimojen suosiossa), Blue Room (jossa vieraat otetaan vastaan), East Room (jossa järjästetään tapahtumia lehdistötilaisuuksista häihin) sekä tietenkin eteishalli punaisine mattoineen (jota pitkin ties kuinka moni historiallisesti merkittävä henkilö on kävellyt). Puolentunnin katselun jälkeen astuimme ulos vastakkaiselta puolelta, jossa sai ottaa kuvia, jos sattui kännykässä kamera olemaan. Varsinaiset kamerat olivat kiellettyjä, kuten oikeastaan kaikki muukin (sallitut esineet talossa olivat kännykkä, avaimet ja lompakko). Kuvilla voin sitten lesoilla, kunhan hostdad tyhjentää iPhonensa koneelle. Vähänkö oli siistiä!

Lauantaita jatkoin Café Du Parcin kautta metrolle Annikaa ja Hennaa vastaan. Oli ihana nähdä tyttöjä ja puhua suomea! Kahvia, kortteja, vähän kaupoissa kiertelyä ja muuta mukavaa, kunnes olikin jo aika lähteä takaisin kotia. Oikein vaikeaksi saatiin ilta suunniteltua. Lähdin Hennan mukaan Virginian puolelle ja pääsin ihailemaan hänen hostperheensä linnaa (ja liskoja, hyi!), josta siirryimme aupparitapaamiseen cowboy-tanssin merkeissä. Illan päätteeksi suunnattiin sitten takaisin Marylandin puolelle ja nukkumaan käytiin pienempien tuntien puolella. Miten voikin tuntua niin kotoisalta jonkun seurassa, jonka on tuntenut vasta muutaman päivän ajan! Suomessa tällainen tutustumisvauhti ei tulisi kuuloonkaan ainakaan minun kohdallani.

Aamulla nukuttiin kymppiin asti ja reilun kolmen tunnin taukoamattoman pälätyksen ja matoilun jälkeen raahasimme itsemme taas Virginian puolelle. Nappasimme Annikan mukaan metrolta ja suuntasimme tämän maan 11. suurimmalle ostoskeskukselle Tyson’s Cornerille. Kummasti sitä nautti vaatteiden katselusta, vaikka ei ollutkaan rahaa ostaa mitää. Täällä kun valikoimat on vähän suuremmat kuin Imatran hooämmä. Sovittiin uusi reissu Tysonille kuukauden päähän.

Siitä sitten Best Buyn ja kameraostosten kautta takaisin minun kotia ja Henna jäi vielä maanantaiaamuun asti, ettei väsyneenä tarvinnut lähteä ajelemaan. Kateltiin Pakoa ja kuolattiin Scofieldia, kunnes oli aika painua pehkuihin. Herätys juhlistamaan Martin Luther King, Jr.a oli seitsemältä. Minulle oli luvassa playdate-täyteinen päivä koulujen ollessa kiinni, kun taas toinen tyttö lähti omaan kotiin viettämään laiskaa vapaapäivää.

Nyt sitä sitten on aikaa miettiä jäädäkö vai eikö jäädä. Yhdeksän kuukautta kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä, puoli vuotta kuulostaisi vielä paremmalta, jos ei tarvitsisi sitten länsirannikko-touria tehdä keskellä talvea. Kaipaan aurinkoa. Onneksi täällä on kuitenkin viimeinen viikko vietetty reilun kymmenen asteen lämmössä auringon syleilyssä. Kyllä kelpaa lähteä lenkille pelkissä kollareissa ja hupparissa! Hemmetti mitä minä kotonakaan tekisin!

Sitten voisi sellasta pientä elämysmatkailukoulua alkaa etsiä ja lähteä ainakin harjoittelemaan työelämää Britteihin.

Learn to sing along

Pientä yhteenvetoa pitäisi koittaa. Aloitetaan kylmästi halloweenista.

Halloween tuli ja meni. Kummasti jaksavat jenkit panostaa yhteen päivään. Kaupat täyttyivät kauhujuhlakrääsästä keskikesällä ja lopulta se kaikki on ohi yhdessä ainoassa päivässä. Mukavaa se kuitenkin oli. Hostmom oli poissa koko halloweenia edeltävän viikon, joten minä olin vastuussa vieraiden kutsumisesta ja pienestä siivouksesta meidän talon hostaamaan suureen halloweenjuhlaan. Siivousta jatkettiin kuitenkin koko lauantaiaamu, kun äitikin oli vihdoinkin saatu paikalle, ja siinä ohessa vein lapsia puistoon ja väänsin pikkusuolaista tarjoilupöytäämme. Lopulta illan hämärtyessä pukeuduimme (ja varmistimme muutamat kerrat, että kaikilla on jättikokoiset kassit mukana) ja pääsimme vihdoinkin kerjäämään karkkia.  Gangsteri, prinsessa, gootti-tyttö ja minä Peter Panina. Naapurit olivat suhteellisen anteliaalla tuulella ja lopulta pussit kävivät niin painaviksi, että suuntasimme nokkamme juhlataloon. Hälinä oli päällä, mutta yhteentoista mennessä talo olikin jo tyhjä ja päätin painua suoraan pehkuihin DC:n yöelämän ollessa vaihtoehtona. En kuulemma menettänyt mitään, joten pitkät yöunet tulivat sopivaan saumaan.

Halloweenista siis selvittiin ja seuraavaksi oli ohjelmassa maanantain hurja playdate-kasaantuma ennen keskiviikon NBA-iltaa. Viiden tytön ja kahden pojan leikkien rauhoittelu vei voimat (tosin tällä viikolla sain nauttia kahdeksan mukulan läsnäolosta) 12 tunnissa, mutta paluu arkeen piristytti – kerrankin näin päin.

Keskiviikkona ohjelmassa oli siis koripalloa NBA-tyyliin kera Annikan. Saldoksi saimme erittäin onnistuneen illan korkeista paikoista, kipeilystä ja sääntöjen tuntemattomuudesta huolimatta. Nautin pelistä, ja tammikuussa olisi suunnitelmissa änhooällää, jonne toivottavasti saan saman tytön seuraksi, jos malttaa Suomesta enää takaisin tänne tulla.

Sitten lähestyikin neljän kuukauden sekä yhdeksäntoista vuoden merkkipäivät. Perjantaina suuntasimme 12 hengen seurueena Juustokakkutehtaaseen, joten yllättäen emme saaneetkaan pöytää. Päädyimme silti ostamaan juustokakkuviipaleet, jotka nautimme työviikon jälkeisissä väsyneissä ja hysteerisissä tunnelmissa ostoskeskuksen pehmeillä sohvilla. Ilta ei toki päättynyt siihen, vaan Jennyn ja Evan kanssa matkasimme hissillä yläkertaan katsastamaan This Is It -elokuvan. Mieleen jäi vaan aivan mieletön tanssiryhmä. Minäkin haluan tanssia noin!

Oltiin pitkällä lauantain puolella, kun vihdoin kotiuduimme. Nappasin Veran kyytiin kotimatkalla ja hetken juoruilun jälkeen nukahdimme ja uinuimme makoisasti muutamat tunnit, ennen kuin oli aika kömpiä yläkertaan ottamaan synttärikortit vastaan. Kaikki lapset olivat tehneet kortit ja sainpa lurituksetkin päälle! Lisäksi hostmom ja -dad yllättivät minut kauniilla hopeaisella kaulakorulla. Täytyy vielä mainita, etten ole ikinä nähnyt hosttyttöjäni niin suloisina kuin sinä aamuna! Tytöt olivat sonnustautuneet lämpimiin vaatteisiin ja kantaneet murot ja kulhot, mukit ja maidot takapihan leikkitelineen piknikpöydälle, jossa he nauttivat aamiaistaan. Laittaisin heti kuvan tänne, mutta en ole vieläkään muistanut kysyä, saanko julkaista lapsosten naamoja netissä. Niiiin suloisia olivat nämä minun pikkuneitini!

Lauantai jatkui hyvään malliin. Pienen Wii-tuokion jälkeen Vera lähti omille teilleen ja minä omilleni. Otin metron Dupont Circleen ja köpöttelin Annikaa vastaan Georgetownin liepeille kuumien kaakaoiden kanssa. Sää oli täydellinen, Georgetown oli uskomattoman kaunis (kuten aina) ja seura mitä parhainta. Georgetown tourin kruunasi jäädytetty jogurtti, lähes ilmaiset farkut ($20) American Eagle Outfittersista, ällöttävä SawIV, ja lopulta illallinen saksalaisen Jennyn kanssa kotikulmien italialaisessa ravintolassa kera ilmaisen tiramisukakun! Hymyilytti kyllä tätä tyttöä niin kovasti, kun painoi pään tyynyyn.

Sunnuntaina minut tultiin herättämään haravointipuuhiin ja sain kunnian olla ensimmäinen, joka hyppäsi lehtikasaan. Oli mielettömän hauskaa ja kyllä sitä kelpaa marraskuussa t-paita-kelillä ulkona olla! Päivällä ajelin Jennyn ja Evan seurasta nauttimaan ja lentolippuja etsimään. (Tämä tyttö suuntaa Bostoniin kahden viikon päästä nääs!) Nauroimme massumme kipeiksi, mutta lopulta täytyi palata kotiin, jotta hostperhe pääsisi vihdoinkin viemään minut ulos synttäreiden kunniaksi. Herkullista meksikolaista ruokaa ja taas sitä kannettiin kakku pöytään laulun kera! Onnistuneen viikonlopun jälkeen oli mukava palata töihin.

Tiistaina opetin Veralle neulomisen saloja, ja keskiviikkona juoksin sateessa ja venyttelimme mahalaukkujamme saksalaistyttöjen kanssa. Tänään torstaina oli sitten aupparimiittinki, jossa huomasin ryhmämme sisältävän paljon hyviä tyyppejä! Nyt pitäisi osata vain jakaa aikaa fiksusti ja yrittää nähdä kaikkia säännöllisemmin. Ihania tyttöjä!

Ja on meitä ainakin sellainen kymmenen tytön porukka, jonka tähtäimenä on (“)juosta(“) 10 mailia ensi huhtikuussa Cherry Blossom -tapahtumassa. Peukut pystyyn, harjoittelu alkakoon!

Viikonlopulle on suunnitteilla Amish-maailman ihmettelyä ja Redskins-peliä. Kovasti yritän viikon päästä lähtevää tyttöäkin treffata, toivottavasti onnistuu. Ensi viikolla Joshua Radinia synttärilahjaksi.

Hyvin pyyhkii.

And I’ll send all my loving to you

Yritetään taas saada tätä ajan tasalle nyt kun tiedätte miten arki pyörii.

Tänään tuli täyteen kolme kuukautta lätäkön tällä puolen ja sen kunniaksi käytiin Insan, Evan ja Jennyn kanssa lounaalla Cheesecake Factoryssa Insan pikkuherra seuranamme. Kyseisen paikan ruoka-annokset ovat aivan järjettömän kokoisia. Alkupalan puolessa välissä olin valmis pyörimään ovesta ulos, joten jälkiruoat jätimme tällä kertaa suosiolla väliin. Enkä liioittele yhtään.

Ennen juustokakkutehdasta pyörähdin Montgomery Collegen medialuennolla. Taas yksi harvinaisen tylsä tunti takana. Puolet kurssista taitaa olla vielä jäljellä, ja ensi viikolla on yhden analyysin palautus sekä koe #2. Jos totta puhutaan, opiskelu ei ole ikinä tuntunut näin vastenmieliseltä. Kun palaan Suomeen, haluan löytää alan, josta olen oikeasti kiinnostunut ja joka ei koostu pelkistä luennoista. Ehkä opiskelen vähän maantietoa ja matkailualaa ja rupean oppaaksi. Kielitaitoa hiomaan.

Kielitaidosta puheen ollen yritin etsiä ruotsinkielen kursseja jostakin läheltä, mutta svenska ei näytä olevan mitenkään suosittu täällä. Koulussa ruotsi ei maistunut ja nyt harmittaa, kun en panostanut siihen enempää. Haluaisin oppia käyttämään kieltä. Ehkä lähellä asuva suomenruotsalainen tyttö haluaisi alkaa opettaa minua.

Rakastan DCta, kerrottakoon se teille noin kymmenettä kertaa. Viime viikonloppuna sain toverin matkaan ja lähdimme yhdessä testaamaan kameroitamme ja kuvaamaan kaupungin monumentteja iltavalaistuksessa. Reippaassa kolmessa tunnissa ja 10 kilometrissä saimme kasaan Valkoisen talon, National WW2 Memorialin, Washington Monumentin, Lincoln Memorialin ja The Capitolin. Ensi viikonloppuna yritän lähteä kuvaamaan kaupungin skeittareita Pershing Parkiin, jos vain kehtaan. Eivät kuulemma välitä kuvaajista, mutta en halua tielläkään olla. Itsenäisyysjulistuksenkin voisi käydä Kansallisarkistossa tsekkaamassa.

Elämä rullailee muutenkin hyvin: lapset tykkäävät (“Well, Maija, I need to say, you are a wonderful cook” “Oh, thank you” “But you are a wonderful person as well, I love you Maija“), minä tykkään, kavereita on, syksy on kaunein, Halloween on tulossa, muitakin reissuja suunnitteilla.. Melkein alkaa itkettää, kun ajattelen tätä kaikkea. Sain opoltani sähköpostia, jossa hän pyysi minua (plus kahta muuta au pair -vuottaan viettävää tyttöä, eikö vain Heidi ja Jenny?) pitämään “oppitunnin” koululla ensi syksynä, ja minähän todellakin haluan kannustaa muitakin tällaisiin päätöksiin. Täällä on parasta, vaikka Suomi-ihmisiäni olisikin mukava nähdä. Pikkuveljelläpä on huomenna synttärit.

Viimeiset pyykkäykset ja sitten lapsia noutamaan bussipysäkiltä. Kiirettä pitää, mutta illalla pääsen rentoutumaan Elizabethtownin parissa. Vera yrittää vakuuttaa, että kyseessä on hyvä elokuva, vaikka muistikuvani kyseisestä pätkästä ovat jokseenkin päinvastaiset. We’ll see!

Nauttikaa syksystä :)

I won’t heal given time

Arkielämä rullailee täällä lapsosten koulun mukaan. Labor Day -viikolla töitä oli neljä hurjaa päivää, mutta tällä viikolla palattiin perus viisipäiväiseen työaikatauluun.

Viikonloppu oli ihanan rentouttava. Lauantaiaamu oli uskomattoman hidas, mutta puolenpäivän jälkeen sain raahattua itseni metrolle ja kohti downtownia. Pienen pyöriskelyn jälkeen huomasin, että kaupungissa on meneillään isomman sorttinen mielenosoitus. Monet ihmiset täällä eivät ole tyytäisiä herra Obaman terveydenhuoltouudistuksiin ja antavat sen näkyä. Voinpa sanoa, että minäpäs olin tuolla!

Mielenosoitus ei ollut kuitenkaan syy lähteä kaupunkiin, kuten saatoittekin jo arvata, vaan suuntasin sinne treffaamaan kahta suomalaistyttöä, jotka molemmat asuvat Virginian osavaltiossa. Hiljalleen alan ymmärtää, että se on se englannin jatkuva puhuminen, mikä väsyttää minut perjantaihin mennessä aivan täysin. “Töitä” tehdessä aivot rullaavat eteenpäin koko ajan englannin kielen hyppiessä vastaan jokaisen nurkan takaa, mutta suomea puhuessa sallin mielelleni aikaa rentoutua. Eiköhän hitaasti reagoivat aivoni siihen kuitenkin pian totu ja loppuviikkojen uupumus helpota.

Muutenkin oli erittäin onnistunut päivä ja olen iloinen, että tuli törmättyä näihin tyttöihin. Harmistus, että toinen on jo kohta lähdössä! Päiviteltiin yhdessä muutamia monumentteja (Toisen maailmansodan muistomerkki on kauneudellaan noussut kummasti suosikikseni) ja eksyttiin hetkeksi myös Natural History Museumiin. Ensimmäinen askel museon eteishallissa kuitenkin jo näytti, että tämän rakennuksen läpikäymiseen ei yksi visiitti taida riittää. Uutta yritystä kehiin tylsän viikonlopun kolkuttaessa oveen siis!

Sunnuntaina vietin todellisen rentoutumispäivän. Teki hyvää ja valmisti minut alkaneeseen viikkoon. Tänään (ja viime viikon loppupuolella myöskin) olen saanut hostmomilta sellaisia kommentteja, että arkielämä alkaa maistua makeammalta. Torstaina istuin iltaa Starbucksissa kahdentoista saksaa puhuvan aupparin kanssa ja aika pian saapumiseni jälkeen lähdin turhautuneena kotiin sänkyäni kaivaten. Hostmom oli kuitenkin vielä hereillä tarkastamassa lasten läksypinoja ja ennen alakertaan kömpimistä vietin valaisevan puolituntisen hostmomin kanssa keittiöpöydän ääressä. Ratkoimme yhdessä pojan matikan tehtäviä ja lopulta sain kuulla, kuinka tyytyväinen hostmom on minun “työskentelyyni”. Minulla on kuulemma natural ability olla näiden lasten kanssa ja vintiöt todella pitävät minusta. Etenkin yhdeksänvuotias hyperaktiivinen pojan ketale.

Tänään sitten hostmom eksyi huonettani tutkailemaan ja innostui keskeneräisistä virkkauksistani, tauluistani ja seinälle laittamistani valokuvista perheestäni ja ystävistäni. Mietin tässä vain, että mitäköhän osia hakemuksistani hostvanhempani ovat lukeneet, kun eivät tiedä perhetaustojanikaan. Kuitenkin, muutamien kyyneleiden ja halauksen jälkeen hostmom taas kertoi kuinka iloinen on, että olen täällä. You are a remarkable young lady, Maija. You really are.

Tällaista tänään ja huomenna todellakin yritän tarttua Dynamics of Mass Communication -opukseen ja ymmärtää sen sisältöä. Tänään välttelin kirjaa kaikin tavoin. Siivosin koko kellarikerroksen, tiskasin, pyykkäsin, järjestelin lasten roinia, kävin postissa ja vein hostmomin metrolle. Torstaina on koe 1/5 ja viikon päästä ensimmäisen tehtävän, mediapäiväkirjan, luovutus. Uusia termejä on vain niin paljon ja ne ovat kaikki englanniksi, mikä tekee opiskelusta astetta hankalampaa. Katsellaan, tuoko huominen aamuluento selkeyttä yhtään mihinkään.

x40 ♥

Just open your mouth ‘n’ let the words come out

Voisin kirjoitella kuulumisiani, kun on vähän tyhjää aikaa tässä välissä. Perjantai-iltaa vietetään lasten kanssa kotona, kun hostmom ja -dad lähtivät illastmaan. Syötiin pitsaa ja nyt katsellaan televisiota.

Olen laiska, enkä millään jaksa kirjoittaa tarinaa viime viikkoisesta DC-tourista. Siispä tässä teille linkki Facebook-albumiini, jossa muutama kuva reissulta. Eiköhän sinne ryhmäkuvatkin saksalaistyttöjen kanssa päivity, kunhan ne kolahtavat sähköiseen postilaatikkooni. Joka tapauksessa, reissu oli hikinen, amerikkalainen ja hauska. Saksaa taidettiin sillä reissulla kuulla tosin englantia enemmän, mutta kun viimeksi eilen tyttöjä tapasin, kieli oli vaihtunut englantiin. Minäkin ymmärsin kaiken. Mukavia tyttöjä.

Eilen lähdin työpäivän päätteeksi illastamaan California Tortillaan Insa seuranani, josta suuntasimme amerikkalaiset askeleemme kohti Starbucksia. Siellä törmäsimme vanhoihin tuttuihin Jennyyn ja Evaan. Kuitenkin, molemmilla kerroilla, kun olen kyseisessä kahvilassa käynyt, myyjät ovat olleet aivan mahtavia. Ensimmäisellä kerralla toinen miespuolinen kahvinkaataja lauloi suloisella äänellään radion mukana, ja tällä toisella kertaa saatiin ihailla pientä jammailua musiikin tahtiin. Valitsin juoman terveellisemmästä päästä (huolestuttaa tuo Starbucksissa ravaaminen, ei näytä olevan terveellistä touhua) ja päätin ottaa myyjän kovasti suositteleman teen, josta en sitten pitänytkään. Ostaessani juomaa minua kehotettiin kertomaan, jos en pidä teestä, jotta herra voi tuoda minulle toisen lajikkeen pöytään. En kuitenkaan jaksanut valittaa niin mukavalle myyjälle ja join mauttoman teeni loppuun. Ah, lisäksi sain 10% alennuksen ihan vain huvin vuoksi ja juteltiin hetket au paireilusta, asuinalueistamme, täysi-ikäisyydestä ja ties mistä. Tähän mennessä olen törmännyt täällä ainoastaan ystävällisiin kauppatäteihin ja -setiin. Eilen kävin ostamassa Across the Universe -leffan soundtrackin ja minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi Jenkkeihin ja sain monen prosentin alennuksia. Kyllä kelpaa!

Toinen viikko on pulkassa ja etenkin tänään kaikki on mennyt oikein hienosti. Aamulla vein lapset tuttuun tapaan leireilleen. Omalla vapaa-ajallani söin runsastakin runsaamman aamupalan, etsin materiaalia scrapbookiani varten ja kävin ostamassa kympillä suloiset ballerinat hajoamispisteessä olevien tennareitteni tilalle. Hyllyyn jäi aivan käsittämättömän ihanat ruskeat kiilakorkokengät kympin hintalapulla varustettuna. Katsotaan, niin lähden huomenna ostamaan nekin sieltä. Sen verran kaihertaa – ja maksaa vaan kympin!

Kun kotiuduin lasten kanssa vähän ennen neljää, tein pieniä kotihommia ja pelasin pojan kanssa Muumi-muistipeliä. Sitten siirryimmekin jo sormivärien ja erilaisten maalien ja liimojen pariin. Onnistuttiin sotkemaan keittiön ruokailutila lattioita ja seiniä myöten, mutta kiltisti nämä lapsoset siivosivat jälkensä, kun vähän patistelin. Pitsat uuniin ja yhteinen pelituokio ennen television eteen siirtymistä. Ihana lopetus työviikolle! Tämähän alkaa sujua. Ensi viikolla perheen entinen au pair palaa viikoksi kuvioihin, mikä vähän pelottaa. Juuri, kun lapset ovat tottuneet minuun, he saavat ikävöidyn hostsiskonsa takaisin. Saa nähdä suostuvatko enää luopumaan hänestä ilman itkuja ja “I don’t like Maija”-vaiketointia..

Asiasta kukkaruukkuun. Amerikkalainen autoilu jaksaa yhä ihmetyttää ja raivostuttaa. Suurin osa ajamiseen kuluvasta ajasta minulla menee liikennevaloissa seisomiseen. Hyvällä tuurilla joudun koti-leiri1-leiri2-koti-akselilla pysähtymään jokaisiin liikennevaloihin, joita on sellaiset 20 kappaletta. Matka on kuitenkin vain reilut 5 mailia. Aikaa tähän hommaan tuhrautuu aamulla 40 minuuttia ja päivällä tunti. Yay.

Sitten ne stop-merkit. Niitä on jokaisessa risteyksessä, ne jäävät aina huomaamatta, enkä tiedä ikinään milloin saan mennä ja milloin en. Pääsääntöisesti liikennevalottomista stop-kylteillä varustetuista risteyksistä purkaudutaan saapumisjärjestyksessä, mutta ei se näytä aina pätevän. Minä olen aina liikkeellä ruuhka-aikaan ja ihmiset ovat aggressiivisia. Yritän olla huomaavainen ajaja, ja tähän mennessä olenkin saanut vain yhden tööttäyksen osakseni. Jee! Toinen sääntö, mikä aluksi ihmetytti, on se että oikealle saa kääntyä punaisista valoista huolimatta, jos sitä kieltävää kylttiä ei ole valojen viereen ripustettu. Aluksi en uskaltanut millään ajaa punaisia päin, mutta nyt olen huomannut, että aamu-ruuhkassa tämä sääntö helpottaa elämääni huimasti.

Nyt voisin keksiä levottomuuden eleitä ilmaiseville lapsille muita aktiviteetteja ja lopettaa bloggaamisen. Alkaa väsyttää. Toivottavasti hostvanhemmat tulevat kotiin ajoissa ja ehdin vielä kävelylle ennen kuin nukahdan.

Huomenna suuntaan askeleeni kohti Bethesdaa, jossa tapaan Insan sekä tanskalaisen Julien elokuvien ja illallisen merkeissä. Yaay! Sunnuntaina lähdetään Insan kanssa ihmettelemään YMCA:n kuntosalitarjontaa.

- – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - -

Sain tänään puhelun Suomesta, kun olin shoppaamassa kenkiä itselleni. So close, so far, I’m lost in time.. Muutama kyynel vierähti poskelle, kun Tornio lauloi minulle. Kiitos.

It’s only right that I should go and find myself
before I go and ruin someone else

Closing walls and ticking clocks

Olen useamman kerran yrittänyt päivittää blogia, mutta joka kerta koneeni on päättänyt sammahtaa tai jumittua ennen kuin olen ehtinyt julkaista luonnokseni. Kolmas kerta toden sanoo.

Viime viikolla hostmom lähti siis Bostoniin ja mielestäni selviydyin aamuista hyvin, vaikkei äiti ollutkaan lapsia patistelemassa. Joka aamu meille jäi yli puoli tuntia aikaa katsoa televisiota tai touhuta muita juttuja. Perjantaina hostmomin kotiuduttua perhe vei minut kierrokselle Downtowniin – eli ajelimme autolla kaikkien suurten nähtävyyksien juurella: Washington Monument, White House, Lincoln Memorial, Jeffreson Memorial, National Cathedral, The Capitol.. Kierroksen päätteeksi kävimme vielä illastamassa meksikolaisessa pikaruokaravintolassa (‘oletko koskaan syönyt meksikolaista, tiedätkö mitä tortillat ovat?’) ja jätskillä Baskin-Robbinsissa.

Viikonloppu alkoi hitaasti. Lauantaina oli tarkoitus mennä altaalle pulikoimaan, mutta koska nenä vuosi ja kurkkua koski, päätin jäädä kotiin (voiko tätä kutsua muka kodiksi? nope, mutta kutsun silti, koska se on selkeämpää) päiväunille. Tunnin tirsat vedeltyäni olo oli huomattavasti parempi ja sisällä istumiseen kyllästyneenä nappasin kamerani ja hyppäsin pyöräni satulaan. Aikaisemmin samalla viikolla oli käynyt tutustumassa läheisiin pyöräilyreitteihin ja nyt suuntasin renkaani kohti Cabin John Regional Parkia. Puisto on ties kuinka laaja, mutta koska kamerani viivytti minua, pääsin liikkumaan vain muutaman sadan metrin verran neljän tunnin aikana. Paikka on aivan uskomattoman kaunis ja minun täytyy ehdottomasti päästä sinne uudemman kerran nyt kun sää vielä suosivat meitä. Pyörällä sinne ei ole matka eikä mikään! Menomatka pelkkää alamäkeä, tulomatka onkin sitten vähän ikävämpi. Hyötyliikuntaa!

Tuli muuten hyötyliikunnasta mieleen, että amerikkalaiset eivät sitä todellakaan harrasta. Jos esimerkiksi ajetaan autolla läheisen shopping plazan pihaan, parkkipaikkaa vaihdetaan mahdollisimman lähelle kaupasta toiseen siirryttäessä, vaikka välimatkaa eri kauppojen välillä olisi vain parisataa metriä! Lisäksi hostvanhempani leuat loksahtivat lattiaan, kun sanoin käveleväni parinkymmenen minuutin matkan läheiseen elokuvateatteriin. He eivät millään suostuneet uskomaan, että haluan nimenomaan kävellä enkä ottaa autoa. Täällä ei kuulemma kukaan kävele ‘noin pitkiä matkoja‘. Vielä en ole tarvinnut lainkaan autoa vapaa-ajallani. Kaikki tarvittava on vain niin sopivasti kävely-/pyöräilymatkan päässä!

Lauantai-iltana kävin katsastamassa siis uusimman Potter-elokuvan. Leffassa oli kasa turhia ja keksittyjä kohtauksia, kun taas (minun mielestäni) osa tärkeistä tapahtumista (esim. lopputaistelu, muutamien hahmojen kuolemat etc) oli tiputettu kokonaan pois. Tällä kertaa oli keskitytty enemmän yleisön hauskuuttamiseen ja romantiikkaan kuin toimintaan, mutta kai se sellainen vain myy paremmin. Komediallinen puoli oli minusta onnistunut paikoitellen oikein hyvin, sen verran tuli röhötettyä jenkkien keskellä. Jenkit muuten naureskelevat ihanan avoimesti elokuvissa. Kaikkiaan tylsähkö, mutta katsottava elokuva oli tämä pläjäys.

Sunnuntaina suuntasin nokkani kohti Distric of Columbiaa neljän saksalaisen tytön kera, mutta siitä taidan tehdä aivan erillisen päivityksen kuvien kera. Nyt jatkan sen sijaan jauhamista arjesta ja toisesta työviikostani. Sen verran kuitenkin sunnuntaista, että sain vihdoin koottua perheen pöydän ääreen ja annettua Suomi-tuliaiseni (villasukat, suklaata, salmiakkia sekä Muumi-muistipeli, -dvd ja -kirja). Suklaat voittivat saksalaiset kilpakumppaninsa (edellinen au pair toi saksalaista suklaata tullessaan), muumit ovat tähän mennessä hauskuuttaneet lapsia yllättävän paljon (vaikka vasta muistipeliä ollaan pelattu, dvd ei toiminut mutta hostdad lupasi korjata asian) ja villasukkien käyttöön ottoa odotetaan innolla.

Maanantaina tapasin vihdoin ja viimein LCC:n, aluevalvojani. Kyseessä on erittäin mukavalta ja sympaattiselta tapaukselta vaikuttava nainen, jota monet alueen au pairit ovat kehuneet ja kadehtineet. Taidan olla siis hyvissä käsissä. LCC:n kanssa oli mukava jutella, ja hostmom kävi siinä samalla vihdoin läpi aikatauluni sekä antoi pientä infoa lomista yms. Nyt kesäaikaan aikatauluni on helppo. Syksyllä kun koulu alkaa, hostvanhemmista toinen työskentelee aina jopa yhdeksään asti illalla, joten myös minun työpäiväni venyvät sinne asti. Lokakuusta tulee ilmeisesti rankin, sillä hostvanhemmilla on käsittääkseni isompia projekteja töissä, jotka vievät luvattoman paljon aikaa. Se tietää rankkoja päiviä minulle. Kauhulla odotan niitä tämän leppoisan kesäjakson jälkeen.

Lomista sen verran, että hostmomin puheista päätellen minun lomani lasketaan tässä talossa minuutin tarkkuudella, ja minä pidän ne tasan silloin kun perheelläkin on loma (eli luultavasti jouluna ensimmäinen viikko ja keväällä toinen). Ylimääräistä lomaa ei anneta vahingossakaan. Tuon keskustelun aikana hostmomista paljastui jotenkin aivan uusi puoli. Ennusti minulle, että lomista tulee meidän ensimmäiset riitamme. No thanks! En pidä riitelystä, joten eiköhän anneta suosiolla periksi.

Tiistai taisi mennä suhteellisen normaalisti, mitä nyt iltapäivästä piti lähteä käyttämään vanhinta poikaa lääkärissä tarkastuskäynnillä. Samalla tuli harjoiteltua moottoritieajoa, ensi kerralla tehtävästä pitäisi suoriutua täysin omin avuin – saa nähdä miten käy. Koska hostmom ei jaksanut tehdä illallista, piipahdimme vielä Burger Kingissa, ja minun työpäiväni venyi aina vähän yli kahdeksaan saakka. Sen jälkeen painelin lenkille ja nukkumaan.

Tänään, keskiviikkona, en olisi millään jaksanut nousta patistelemaan lapsia pesemään hampaitaan ja siivoamaan jälkiään. Pakko se vain oli, mutta kuten arvata saattoi, aamu oli erittäin tahmea. Jäi meille silti 10 minuuttia yhteistä aikaa töllötellä televisiosta Special Agent OSO:n ongelmanratkaisua. Olin haaveillut päiväunista sekä to do -listan lyhentämisestä, mutta kun sain heitettyä lapset leireille ja saavuin kotiin, hostmom viipotti yöpaidassaan ympäri taloa ja en saanut tehtyä oikein mitään, koska tämä mom on lievästi sanottuna puhelias tapaus. Lopulta vähän ennen yhtätoista lähdettiin avaamaan minulle pankkitiliä ($100 ilmaista rahaa!), mikä sujuikin nopeasti. Olin jo istahtamassa auton rattiin ja takaisin kotiin, kun hostmom huudahtaa että nyt lähdetään kyllä katsastamaan viereisen kenkäkaupan tarjoukset. Siinä sain sitten oppitunnin viisaasta rahankäytöstä kenkä-/vaateostoksia tehdessä (jep, tätä minä kaipasinkin), ja tuntia myöhemmin pudotin rouvan vihdoin ja viimein metroasemalle. Koska bensamittari näytti 7 miles to empty, minun oli pakko kerätä rohkeuteni ja suunnata vielä bensa-asemalle tankkaamaan. Kun lopulta pääsin kotiin syömään aamupalaa/lounasta, kuuden tunnin vapaa-aikani oli kutistunut puoleentoista tuntiin. Se siitä rentouttavasta päivästä.

Luojan kiitos lapset eivät tapelleet tänään (ja olen melko varma, että lapset jopa pitävät minusta ajoittain), mutta opin taas uuden liudan potty wordseja. Ette arvaakaan, kuinka hauskaa 5-9-vuotiaista lapsista on keksiä mahdollisimman monta takapuolta ja sukupuolielimiä tarkoittavia sanoja ja tunkea niitä jokaiseen lauseeseen. Suutahdin vähän, minkä seurauksena lapset siivosivat kiltisti jälkensä ennen television eteen istahtamista. Tunnin tv-session jälkeen molemmat hostvanhemmat pommittavat minua puhelinsoitoilla, sillä tietenkin ollaan taas myöhässä ja lapset täytyy noukkia kotoa lennosta, jotta perhe ehtii baseball-peliin. Minä kohteliaasti kieltäydyin pelistä vedoten tapaamiseen toisen aupparin kanssa (joka jouduttiin kuitenkin perumaan) ja sain kuin sainkin itselleni rauhallisen illan. Maukas illallinen, puolitoista tuntia kävelyä ja istuskelua pimenevässä illassa ja lopulta suihkunraikkaana sänkyyn kirjoittamaan teille kuulumisia. Mieleni teki kyllä mennä nukkumaan, mutta pitää sitä joskus blogiakin päivitellä.

Anteeksi tämä suuri tekstiköntti ilman ainoatakaan kuvaa. Ensi kerralla yritän olla mielenkiintoisempi. Minulla muuten on sata ja tuhat asiaa kerrottavana (aloitin scrapbookin tekemisen, ajaminen täällä, yleistä juttua perheestä, jenkkien outoudet etc), mutta aikaa on liian vähän. Katsellaan jos jossain vaiheessa ehtisin taas teitä kuulumisillani viihdyttää. Öitä!