There’s still a little bit of your taste in my mouth

Kello on 4:34 ja Maija haluaa nukkua. Uni ei vaan tule. Huomenna (tänään) käyn kesäteatterissa ja pakkaan. En ole vieläkään aloittanu pakkaamista, huomenna (tänään) on pakko. Viimeinen mahdollisuus. Miten tämä nyt tähän jäi? Väsyttävä ilta ja yö.

It’s not my time

Olo astetta parempi, mutta äärettömän väsynyt. Silti en saa millään unta. Kulutetaan siis aikaa kirjoittamalla turhanpäiväistä löpinää blogiin pakkaamisen sijaan.

Eilen vietettiin oikein mukavat ja rauhalliset läksiäiset möksällä kavereiden kera. En minä tiedä, en oikeastaan älynnyt koko asiaa. Vuosi on kuitenkin lyhyt aika. Tänään mietittiin kahden kaverin kanssa, että ollaan tunnettu toisemme 15 vuoden ajan. Se yksi vuosi on viidestoistaosa siitä ajasta. Sen selviää miten ja missä päin tahansa. Mitä sitä ikävöimään. Täytyy myöntää, että silti pieni haikea olo koputtelee jossakin tajunnan reunoilla. En anna sen häiritä.

Tämä on se biisi, jota haluan kuunnella lentokoneessa, matkalla kohti uutta elämää. Ihana.

Lookin back at the beginning of this
And how life was
Just you and me loving all of our friends
Living life like an ocean

But now the currents only pulling me down
It’s getting harder to breath
It won’t be too long and I will be going under
Can you save me from this?

Cause it’s not my time I’m not going
There’s a fear in me it’s not showing
This could be the end of me
And everything I know
Oh, but I won’t go

I look ahead to all the plans that we made
And the dreams that we had
I’m in a world that tries to take them away
Oh, but I’m taking them back

Cause all of this time I’ve just been too blind to understand
What should matter to me
My friends this life we live it’s not what we have
It’s what we believe in

There might be more than you believe

(me likes the video http://video.universalrepublic.com/?plid=1556123935&v=1517411297&aid=0)

I have missed things

Huomenna en liikuta yhtäkään ruumiinosaani. Korkeintaan käsiäni kurottaakseni buranapakkausta. Tällä hetkellä tärisen kymmenen viltin alla flunssan kourissa. Kuuden tunnin ajomatkasta saisi myöntää minulle mitalin. Ei kerpele. Keskiviikkona tulee omalta osaltani astetta rauhallisemmat läksiäiset vietettyä. Miksi juuri nyt piti tulla kipeäksi, kun on sata ja tuhat asiaa tehtävänä! Pakkaaminen taitaa jäädä lauantaille.

Viikonloppu oli ihana. Perjantaina oli kivaa, leijailin. Lauantaina vietettiin leppoisaa hermolomapäivää ja sunnuntaina ajeltiin Tampereelle katselemaan Semmareita. Tänään vietin parit tunnit Nokialla ennen pitkää kotimatkaa. Tulee ikävä vähän kaikkea. Maijaaa.

I’m loving angels instead

Voitteko kuvitella sitä tunnetta kun tanssitaan ja toinen laulaa korvaan Angelsia. Mmmmm.

On paras päivä kesän lyhyen, voi pojat kyllä tunnen sen!

Viikonloppu meni telttaillessa Porissa. Jäi todella hyvä fiilis koko viikonlopusta, vaikka ihan kaikkea ei tietenkään voi muistaa. Sade haittasi menoa ainoastaan lauantaina aamupäivästä, mutta muuten sitä ei huomannut vasta kun seuraavana aamuna kuivia vaatteita etsiessä (tai sitten aika ehtii kullata muistot muutamassa tunnissa). Tuli tavattua uusia hassuja ihmisiä, joista kuitenkin tietää, ettei heitä näe uudestaan enää koskaan. Seitsemän tunnin junamatka kotiin oli kaikkea muuta kuin miellyttävä.

“Sillä on ton paksuset reidet!“

“Kuka sie oot?“

“Mikä sen nimi oli?“

“Mie niin tykkään teistä!“

“Puhu miulle turkua!“

“Possuparka!“

Kaikki kuvamateriaali tähän mennessä on valitettavasti ollut julkaisukelvotonta. Joudutte luottamaan sanaani, että Porissa oli ihan superkivaa.

Ikävä.

- – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – -

Sain muuten hostperheen nykyiseltä au pairilta postia. Tapaan hänet vielä tämän kesän aikana! Can’t wait.

One thing I can tell you is you got to be free

Ihanaa ihanaa. Hymyilyttää niin mielettömästi! Lähtö koittaa alle kolmen viikon kuluttua! Perhe vaikuttaa aivan ihanalta, enkä millään malttaisi odottaa heidän tapaamistaan. Haluan pakata ja lähteä.

Tällainen pikapäivitys, mutta olen niin innoissani. Niin innoissani. Kuvamateriaalia todisteena.

Where the storm meets the ground

Viime yönä jylisi ja salamoi. Huumaantuneena uudesta kamerastani lähdin metsästämään salamoita, mutta eihän siitä mitään tullut. Ensinnäkin, salamat tanssivat aivan kotimme yläpuolella, ja niiden onnistunut kuvaaminen olisi vaatinut vähintään pääsyn katolle. Toiseksi, vaakasuoraan pieksevä sade kasteli kamerani, jolloin tarpeeksi suojaisasta paikasta salamoiden näkyminen ja niiden kuvaaminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Kolmanneksi, liian pitkä valotusaika ei soveltunut sarjakuvaukseen ja salamoidessa taivas näyttää kuvissa vain kauttaaltaan valoisammalta eikä yksittäisiä salamoita erotu joukosta. Neljänneksi, automaattisen tarkennuksen käyttö ei tullut kuuloonkaan, mutta manuaalisen tarkennuksen käyttäminen pimeässä oli hieman vaikeaa (varsinkaan kun taivaalla ei ole paljoa minne tarkentaa), joten kaikista kuvista tuli tyylikkäästi sumeita. Koko kuvaustuokio oli tuurista kiinni. Pitänee opetella käyttämään kapistusta.

Greygreygreygrey

Ero salamattoman ja salamallisen taivaan välillä

Onnistuin saamaan yhden kuvan salamasta, mutta silloinkin satuin juuri heiluttamaan kättäni häätäessäni itikkaa poskeltani, ja lopputuloksena heilahtanut epämääräisellä valkealla viivalla koristettu kuva.

Sade hellitti, mutta jätti jälkensä ikkunaan.

Don’t you cry, baby, don’t you cry

Sain uuden ihanan Nikonin ylppärilahjaksi ja nyt pitäisi löytää aikaa sen testaamiseen ja ohjekirjojen (jotka ovat muuten ranskankielisiä!) lukemiseen. Tarkkuus ja värit ovat vieneet sydämeni. Ihanaihana verrattuna entiseen Olympukseeni. Nyt kelpaa Jenkeissä kuvailla.

Sain hetki sitten mailia kirjakaverilta, jonka kanssa yhteydet katkesivat mystisesti puoli vuotta takaperin. En ymmärrä miten yhdestä viestistä voi tulla niin hyvälle tuulelle. Olin kuitenkin hyvin iloinen saadessani hältä postia, koska siinä on yksi henkilö, jolle on vain niin helppo kirjoittaa kaikesta taivaan ja maan välillä. Vaikken periaatteessa tunne koko ihmistä. Ilostuttaa.

Nyt voisin harkita nukkumista, mutta toisaalta puolen tunnin päästä alkava ykkösen elokuva Ystävykset houkuttelee myös. Eilen nukuin makeat yksitoista tuntia, kun nukahdin kesken kaiken noin viideltä. Tarkoitus oli lähteä naapurinpojan syntymäpäiville, mutta äiti ei kuulemma ollut saanut minua hereille. Heräsin sitten varttia vaille kymmenen synttärit (ja Teho-osaston) missanneena, minkä jälkeen astelin takaisin petiin vaihdettuani yöpuvun niskaan ja saatuani murua rinnan alle. Minäkö väsynyt?

Tanska kummittelee yhä. Siellä on The Storm, med Johan Wohlert! En tiedä mikä siinä bändissä iskee, mutta mielelläni minä heidän musiikkiansa kuuntelen.

I wonder where you are now

Väsyttää mielettömästi, mutta ei oikein nukuta. Töissä oli maailman laiskin päivä, toivottavasti huomenna olen terävämmässä iskussa – varsinkin kun joukossamme liikkuu tarkkailija. Pitäisi saada hommat sujumaan, kun ei kaikki mene tuolla niinkuin pitäisi. Onneksi on enää kolme viikkoa jäljellä. Ehdin pitää viikon loman ennen lähtöä.

Lähtö kutittelee sen verran, että olisin valmis hyppäämään lentokoneeseen heti kunhan saisin tavarat kasaan. Joka päivä huomaan uusia asioita, joita tulen varmasti kaipaamaan Jenkeissä asuessani. Helpompi olisi lähteä nopeasti tietämättömänä kaikesta tänne jäävästä hyvästä. Vaikka tämä reilu kolme viikkoa on armottoman lyhyt aika, silti minulla on liikaa päiviä jäljellä miettiä asioita. Haluan lähteä nyt!

Olen viestitellyt monien alueelle muuttavien au pairien kanssa. Saksasta, Itävallasta ja Tanskasta. Kaikki vaikuttavat mukavilta ja uskon, että tullaan toimeen ihan hyvin. Monen kanssa aikataulutkin täsmää, joten aikaa on tapailla sekä päivisin että iltaisin. Yksi samalle alueelle tuleva tyttö lentää samana päivänä kuin minä, joten tapaamme jo Frankfurtissa ja yhdessä matka jatkuu varmasti aina kotikaupunkiin saakka.

Päätin, että kyllä sinne RMJ:hin lähdetään nauttimaan juhannuksesta ja hyvästä seurasta, satoi tai paistoi. Olen viivytellyt lipun ostoa sateen varalta, mutta ollaan sitä ennenkin sateessa festaroitu! Lämmöllä muistellen Ruisrockin loputonta sadetta ja Tammerfestien jäätävää viimaa.

Ei minulla mitään järkevää sanottavaa ole, mutta tekipä mieleni vain kirjoittaa.

Minulla on niin ikävä Tanskaan. Haluan sinne rannalle lämpimien kivien päälle makaamaan ja aaltojen huminaa kuuntelemaan. Peace of mind.

Oh, it’s a jolly holiday

Nyt on Helsingin ja Turun visiitit takana ja istun kotona mukavassa tuolissani. Kohta aloitan elokuvan katsomisen, kunhan saan päätettyä mistä aloitan: Pieni merenneito, Maija Poppanen vai Moottoripyöräpäiväkirjat. Luulen, että tähän iltaan sopii piirretty, sillä väsymys ei anna ajatusten vaipua monimutkaisempaan maailmaan.

Lähdin keskiviikkoiltana kohti Helsinkiä. Rautatieasemalle Omma tuli vastaan, mutta sitä ennen sain puhua muutamat hetket englantia Jenkeistä Suomeen muuttaneen miehen kanssa. Englannin puhuminen oli ihanaa, enkä malta oottaa, että opin kielen sujuvaksi. Kuitenkin, Omman kanssa käytiin tarkastamassa USA:n suurlähetystön sijainti, jotta seuraavana aamuna osaisin paikalle suunnistaa. Paikka näytti pelottavalta ja tunnelmaa vahvisti porttien edessä partioiva poliisiauto. Muuten alue oli erittäin kaunista seutua. Aamulla olin luonnollisesti ajoissa paikalla, ja minua kohtasi suomenkielinen kohtelu portilla kuten myös toimiston puolellakin. Englanniksi minulta kyseltiin vain, että montaako lasta olen menossa hoitamaan ja olenko ollut yhteyksissä perheeni kanssa. Sitten vain ilmoitettiin, että viisumini on hyväksytty, ja nyt se odottaa postissa noutamista.

Helsingissä satoi koko ajan ja niin teki myös Turussa. Viima ja sade vei kesäfiiliksen pois, mutta mieltä lämmitti ihkaensimmäisen nettituttavuuden tapaaminen. Minusta tuntuu jotenkin uskomattomalta, että pidämme yhä yhteyttä ja kuinka mukava on aina livenä tavata. Päivä meni sateesta huolimatta hienosti ja oli äärettömän mukava nähdä vielä ennen lähtöäni. Haikeus ja surumielisyys yllättivät muutamalla kyynelellä, kun astuin Helsinkiin vievään junaan.

Samaisessa junassa, vieressäni, istui noin seitsemänvuotias tyttö, joka oli ollut ystävänsä luona vierailulla Turussa. Oli ihana nähdä, kuinka reipas pieni matkustaja oli. Vaihdettiin hymyjä ja virnistyksiä monta kertaa kahden tunnin aikana, mutta silti istuimme molemmat hiljaa koko matkan. Hänen äitinsä soitti kahdesti junamatkan aikana ja tomerasti tyttö vakuutti muistavansa kaikki sovitut asiat ja osaavansa jäädä oikealla pysäkillä pois. Espoossa oli sitten äiti vastassa, ja kyllä se nosti suupielet kohti kattoa, kun näki äidin ja tyttären iloisen kohtaamisen junan ikkunasta. Varmistuin yhä enemmän siitä, että päätökseni lähteä au pairiksi on oikea!

Kampissa odottelin bussia lähteväksi syväjäätyneenä. Sain kuitenkin vallattua bussin viimeisen penkkirivistön, jolla maatessa uni maittoi koko matkan ajan. Heräsin noin kymmenen kilometriä ennen Simpeleen pysäkkiä ja siellä oli iskä vastassa. Suihkun kautta puhtaiden lakanoiden väliin ja herätys 13:40. Aamupalaksi lakritsiteetä ja eilinen jakso Teho-osastoa. Koko päivä on mennyt hymyn kare huulilla sateesta ja harmaasta ulkomaailmasta huolimatta.

Erityisesti yksi asia on huvittanut minua tänään suuresti. Herätessäni muistin unen, jonka näin viime yönä. Unessa olin saapunut New Yorkiin Au Pair -koulutukseen ja nukkumaan käydessäni löysin jättikokoisen keltavalkoisen käärmeen sängystäni. Paniikissa tapoin käärmeen sängyn vierestä löytyneellä kirveellä (ja musersin sen pään jalallani, hyi) ja kieltäydyin jäämästä koko kaupunkiin. Kohta löysin lisää pieniä käärmeitä vessan lattialta ja juoksin ulos koko rakennuksesta. Ilta päättyi siihen, että olinkin yhtäkkiä viettämässä iltaa kavereideni kanssa baarissa ja kerroin kokemuksiani New Yorkista ja käärmeistä. Ilmeisesti lähtö jännittää ja pelottaa minua enemmän kuin tajuankaan, sillä inhoni ja pelkoni käärmeitä kohtaan on melko järjetön. Yhtenä aamuna näin töihin polkiessani tien vieressä kuolleen vaskitsan ja näky oksetti minua koko loppupäivän. Itse asiassa niistä kirjoittaminenkin saa minut voimaan pahoin. Yh.

Nyt elokuvailtaa viettämään kera tortillojen!