I’m headin’ for Key-ey-ey West, the key to happine-ess

Here we go. Suunnilleen tällainen oli meidän Floridan reissu:

Pakkaaminen tuotti jo ongelmia, sillä en halunnut maksaa kahtakymppiä matkalaukun ruumaan laittamisesta. Päätin lähteä viikon lomalle selkärepullani ja ahkeran rullaamisen jälkeen se onnistuikin! Hain Evan ja Jennyn meille lauantai-iltana töiden jälkeen, nukuin pari tuntia tyttöjen juorutessa ja sitten olikin aika tallustella metroasemalle, jotta ehtisimme viimeiseen junaan. Yllätys, yllätys, kun saavuimme asemalle, ovet olivat suljettu. Kiitos vaan, että päivitätte aikataulut nettiin näin hyvin. Ei siinä mitään, puheluita hostmomille ja kavereille kolmelta yöllä, ei ihme että vain yksi vastasi ja hänkin humalassa. Saatiin kuin saatiinkin tunnin yrityksen jälkeen taksi ja kolmen dollarin metromatka vaihtu kolmenkympin taksissa istumiseen. Perille kuitenkin päästiin.

Miami Beach loisti kutsuvana lentsikan ikkunasta aamupäivän kauniissa valossa. Lentokentän ovista astuttua saimme vain huomata, että ulkona oli jäätävää – ja meillä pelkkiä kesävaatteita mukana. Linja-autolla hostellille, matkalaukut säilöön ja aamupalan kautta suoraan rannalle. Ranta oli lähes autio viimasta johtuen ahkeria surffaajia lukuunottamatta, mutta minä viihdyin katselemassa ja haistelemassa raikkaita Atlantin tuulia.

Rantaelämää katseltuamme päätimme tutustua South Beachin ympäristöön. Minun vaatimuksestani kävimme tsekkaamassa Miami Inkin studion, jossa kävin vain nopeasti pyörähtämässä, kun kumpikaan matkaseuralaisistani ei tiennyt mistä oli kyse. Tylsää. Kävelimme siellä täällä pitkin Washington Avenueta ja Ocean Drivea, lounastimme ja nautimme lomamme ensimmäisestä päivästä. Kummia ei tapahtunut ennen kuin lähdimme valmistautumaan iltaa varten. Hauska siitä tulikin!

Seuraavana päivänä pakattiin laukut downtown-reissua varten, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun olimme kävelemässä bussipysäkille. Kello oli 10:00 ja pitkähihainen alkoi hiostamaan. Pieni palaveri, takaisin hostellille ja rantakamat kassiin. Oli ehdottomasti oikea päätös, sillä toista samanlaista päivää Miamissa ei enää tullut. Muutama tunti makoiltiin auringossa tekemättä mitään, kunnes miun pää alko mennä sekasin liiallisesta paisteesta. Lähdettiin takaisin hostellille valmistamaan pastaa. Meidän kokkimme Jenny ajatteli meidän olevan erikoisen nälkäisiä ja tuuppasi veteen pastaa seitsemän ihmisen edestä, vaikka ruokailijoita oli vain kolme. Täyttävän lounaan jälkeen oli hyvä lähteä pienelle kävelylle. Päädyimme Jennyn toivomuksesta Lincoln Mallille, eli kauppojen reunustamalle kävelykadulle South Beachilla. Minun saldoni oli safarityyppiset shortsit 40% alennuksesta Gapista.

Kolmanneksi päiväksi olimme varanneet matkan Evergladesin kansallispuistoon, yksi reissun must do -jutuista. Bussi haki meidät hostellin edestä aamupalan jälkeen. Ensimmäisenä oli luvassa airboat-ajelu suolla. Bongasimme kilpikonnia, lintuja ja jopa kaksi alligaattoria nauttimassa auringosta. Onneksi ne jättikäärmeet jäivät näkemättä. Siinä vaiheessa venen reunapaikka olisi tuntunut erittäin epäturvalliselta, kun kahden metrin päässä oleva paikoilleen jähmettynyt alligaattorikin sai aikaan kylmiä väreitä. Veneilyn jälkeen olikin sitten wildlife show’n vuoro, jossa meille näytettiin kuinka painia alligaattorin kanssa. Sain myös skorpionin kahden sentin päästä naamastani, kun herra wildlife-asiantuntija innostui esittelemään ‘kaunokaistaan’. Takana istuvat saivat kärsiä, kun tipuin penkkien väliin yrittäessäni pakoilla piikkihäntää. Keräsinpä myös rohkeuteni ja nostin alligaattori Larryn käsivarsilleni. Eivät olleet järkytyksen kyyneleet kaukana, kuten kuvasta voi päätellä!

Kansallispuistovisiitin jälkeen bussikuskimme tiputti meidät kyydistä Miamin Baysidessa. Kaunis satama-alue kauppoineen ja turistipuoteineen. Hard Rock Café -lounaan jälkeen nautimme hetken raikkaasta säästä, kunnes bussi kuljetti meidät takaisin hostellillemme. Loppuilta meni auringonlaskua etsiessä, Rossissa mekkoja ihaillessa (joista yksi ihana retrokuvioinen tarttui mukaankin!) ja South Beachin iltavalaistusta ihaillessa.

Neljäntenä päivänä oli tarkoitus tutustua downtowniin ja Coconut Groveen, mutta yläilmoissa kulkevalla metroraililla downtownin läpi matkustaessamme huomasimme, ettei siellä ole paljoa nähtävää, joten päätepysäkiltä suuntasimme askeleemme kohti Coconut Grovea. Suunta oli oikea, mutta saimme huomata, että bussiliikennettä sinne ei ollut. Kävelymatkaksi se olisi ollut liian pitkä, joten istahdimme vain ensimmäiselle vastaantulevalle pysäkille ja otimme ensimmäisen ohi ajavan bussin – onneksemme se suuntasi Key Biscayneen!

En ole vieläkään jaksanut selvittää, kuuluuko Key Biscaynen saari Miamiin vai ei. Noin puoli tuntia istuimme bussissa ja hyppäsimme pois kyydistä, kun saavuimme saaren keskustaan. Pienen pyörimisen jälkeen löysimme sattumalta info-pisteen, jossa työskenteli myös Marimekon Miamin puodissa töissä oleva nuori nainen. Hän oli erittäin innoissaan, kun kuuli minun olevan Suomesta. Muutenkin ihmiset olivat aina huvittuneita, kun esittelimme itsemme “I’m from Germany”, “I’m from Finland”, “And I’m from Belgium”. Our sweet international group.

Neljäntenä päivänä olikin jo hyvä saada kartat messiin. Meille suositeltiin Key Biscaynen kärjen Bill Baggsin State Parkia, johon kävelimme noin puoli tuntia. Kahden dollarin sisäänpääsyn maksettuamme saimme vaeltaa Nature Trailia pitkin yhdelle USA:n top10 rannoista. Ranta oli yllättävän pieni, mutta hiekka oli upeaa ja vesi ällistyttävän turkoosia. Aallot eivät hakanneet rantaa, joten lämpimämmällä ilmalla siellä varmasti kelpaisi pulikoida. Kävimme lounastamassa Lighthouse Caféssa, mutta itse majakkaan emme jaksaneet kiivetä, vaikka näkymät olisivat varmasti olleet upeat. Sitten jätettiinkin ranta taaksemme ja jatkoimme vaellusreittiä No Name Harboriin, jossa ihailimme auringonlaskua kuumien kaakaojuomien kera. Ennen hostellille paluuta pyörähdimme kaupassa hakemassa juustokakkua iltapalaksi, mutta perille vievää bussia jouduimmekin odottamaan noin tunnin verran. Ei tuo saarelle vievä liikenne ihan vilkkaimmasta päästä ole, kuten ei muutenkaan Miamissa. Siellä elämäntapa on kymmenen kertaa rennompi pääkaupungin vilinään verrattuna, ja sen kyllä huomasi kun bussit kulkivat milloin huvitti. Key West olikin taas sitten ihan toinen juttu. “I wouldn’t count on buses, just take a taxi.”

Tämä ilta hostellilla oli jotenkin erikoisen söpö. Meillä oli kahdeksan hengen mixed dorm, johon kuuluivat meidän kolmen lisäksi ‘grandpa’, hostellissa melkeinpä asuva hassu brittimies (joka ei jättänyt petiänsä ja läppäriänsä kuin hätätilanteessa), saksalainen Harvardiin haluava opiskelijapoika, kaksi saksalaista aupparia Nycin suunnalta, ja kanadalainen edellisessä postauksessa mainittu maailmanmatkaaja, joka otti grandpa’n paikan huoneessa viimeisenä iltana. Kuitenkin, söpön illasta teki se, että istuimme omilla sängyillämme viltteihin kääriytyneinä, juteltiin niitä näitä ja lopulta menimme kaikki samaan aikaan nukkumaan good night -toivotusten saattelemana. Harvoin sitä noin dorm-huoneissa toimitaan ja juuri ennen nukahtamista naureskelimmekin sille.

Pyykkioperaation ja yöunien jälkeen pakkasimme tavarat ja otimme bussin Greyhoundin bussiasemalle. Tai me siis luulimme, että asema olisi siellä, mutta todellisuudessa bussit lähtivätkin lentokentältä. Harhailimme Miamin turvattomammalla alueella ja jokainen vastaantulija sanoi meille “you shouldn’t be here, turn around and go back”. Lopulta saimme suojelijoiden turvaamina taksin, joka kiidätti meidät lentokentälle. Koko matkan saimme kuulla, että “God bless you”, kun selvisimme turvallisesti perille. Matkalaukun painon kanssa oli ongelmia, mutta pienen huijauksen jälkeen saimme sen bussin ruumaan. Huomasi kyllä, että olimme Jenkeissä ja Miamissa, kun meidänkin laukut tarkastettiin kolmeen kertaan huumekoiran kanssa.

Oi Key West, Oi Key West. Neljän tunnin bussimatkan ja taksiajelun jälkeen saavuimme hostellillemme. Huone oli viihtyisä female dorm, joskin kylmä. Lisäksi kahdeksalle hengellä oli käytössä vain yksi vessa ja suihku, mikä aiheutti harmaita hiuksia, kun viimeisenä aamuna odoteltiin suihkuvuoroa kaksi tuntia. On se hienoa, että otetaan muut huomioon.

Heti ensimmäisenä täytyi lähteä katsastamaan Southernmost Point of Continental USA, joka oli vain kivenheiton päästä hostelliltamme. Kävelimme pitkin söpöjä pikkukujia ja Duval Streetia, jonka varrella kaikki kaupat ja ravintolat olivat. Illallistimme varmasti yhdessä maailman kauneimmassa Hard Rock Caféssa ja eksyimmepä myös maisemavalokuvaaja Peter Likin galleriaan. Galleria pelasti myrtsin iltani täysin eivätkä olleet kyyneleet kaukana, kun olin niin innoissani lumoavasta näyttelystä.

Seuraavan auringonnousun aikaan pakkasin kamerani mukaan ja lähdin tuulettamaan päätäni. Edellisen illan pahantuulisuus ei ollut yön aikana täysin kadonnut, joten ajattelin että raikas ulkoilma auttanee. Niin se tekikin, kun kaksi tuntia vaelsin rannoilla, kiipeilin aitojen yli ja livahdin hienon hotellin yksyityisbeachille. Ilman karttaa ja puhelinta ei ollut fiksua lähteä matkaan, kun ajankulusta ei ollut mitään hajua ja pientä eksymistäkin tapahtui. Hostellille palattuani oli kuitenkin erittäin rentoutunut olo ja olin taas iloisin mielin viettämässä päivää tyttöjeni kanssa.

Asteltiin Duval Streetia ylös ja alas, katsastettiin Miamin hostellin grandpa’n suosittelema patsaspuisto ja syötiin suuren suuri buffetlounas. Istuttiin ravintolassa kaksi tuntia, koska 45 minuutin armottoman mässäilyn jälkeen oli hankala päästä liikkeelle. Jenny nukkui ja minä yritin pysyä hereillä Evan kanssa. Kun lähdimme ravintolasta, huomasimme, että meillä oli 10 minuuttia aikaa ehtiä snorklauksen ilmoittautumiseen, jonka olimme iltapäiväksi varanneet. Huono juttu oli se, ettei meillä ollut hajuakaan mistä paikkaa etsiä. Onneksemme törmäsimme Furyn, vesiseikkailuja järjestävän yhtiön, matkoja kauppaavaan ystävälliseen naiseen ja viiden minuutin hölkän jälkeen saavuimme oikealle ovelle. Paikanpäällä saimme kuitenkin kuulla, että lähtöä on lykätty, kun päivät pitenevät ja poistulo oli ajoitettava auringonlaskuun, kun seikkailu kerran nimeä Sunset Rum & Reggae nimä kantoi.

Puoli tuntia myöhässä meidät lastattiin veneeseen. Juttelimme ystävällisen vanhemman naisen kanssa suurimman osan ajasta. Sen jälkeen meille pidettiin pieni perehdytys snorklaukseen ja sitten olikin aika vetää märkäpuvut päälle ja hypätä veteen. Meitä oli peloteltu, että vesi on jäätävää tähän aikaan vuodesta ja märkäpuvun vuokraus on sen takia erittäin suositeltavaa. Veneestä mereen hyppäämiseen täytyi sitten kerätä rohkeutta, kun kylmän veden kanssa kohtaaminen yhtäkkiä ei ole mukavan tuntuista. Lisäksi ajattelevainen miehistön jäsen houkutteli kalaparvia veneen ympärille. Mukavahan sinne oli sitten hypätä! Ja nyt voin kaikille kehuskella, että olenpa snorklaillut Karibialla!

Mutta mutta, hyppäsin turkoosiin maailmaan ensimmäisenä meidän porukasta ja ensimmäiset 5 minuuttia hoin vaan, kuinka lämmintä vesi oli – noin 18 astetta! Miehistön jäsenistä veteen meitä vahtimaan tullut nuorukainen vain vapisi kahteen täyspitkään märkäpukuun sonnustauneena “You are crazy”. Kukaan ei oikein halunnut minun mukanani lähteä kauemmaksi snorklaamaan, joten erkanin porukasta. Liian matalalle en uskaltanut mennä, sillä ehdoton sääntö oli olla koskematta mihinkään. Tunnin verran katselin meren pohjaa ja oli muuten hurja näky! Aurinko ei ollut suosiollinen sinä päivänä, joten väriloisto ei päässyt oikeuksiinsa, mutta kaunista se silti oli. Ja minä suuresti kaloja inhoavana ihmisenä vain virnistelin innostuneena, kun metrin pitkät hopeakyljet uivat aivan vierestäni. Upeaa!

Vedestä noustuamme oli ihanan rento olo. Juttelin miehistön kanssa ja saimme tietää, että Stephen Marleylla (Bob Marleyn pojalla) olisi samana iltana konsertti satamassa. Oi oi, iltasuunnitelmat selkiytyivät aika nopeasti. Paatillekin saimme kutsun, mutta oli se liian suuri ja liian näkyvällä paikalla, että olisimme sitä bonganneet vasta kuin konsertin jälkeen. Anyway, oli aivan mieletöntä! Kaikki halusivat vain pitää hauskaa ja reggae sopi tunnelmaan täydellisesti. Sain muuten huomata, että on erittäin vaikeaa tanssia sellaisen kanssa, joka oikeasti osaa tanssia. Hoin vaan, että nyt nyt nyt pitää pysäyttää, kun pää alkoi mennä pyörälle. Kuvasaldo on suunnilleen tämä, kun jätin oman kultani hostellille.

Konsertin jälkeen karistimme yli-innokkaan ukrainalaisen kannoiltamme ja törmäsimme tuttuun miehistön jäseneen. Palloilimme ympäri Key Westia yön pikkutunneille asti. En muista, koska olisin viimeksi pitänyt noin paljon hauskaa! Erinomainen päätösilta erittäin onnistuneelle reissullemme.

Viimeisen päivän vietimme manner-Yhdysvaltojen eteläisimmällä rannalla maaten. Aurinko oli liian kuuma, joten minä tyydyin istumaan kadun varrella varjossa katsomassa huoletonta ihmisvilinää. Se on uskomatonta, kuinka erilaisia ihmiset ovat Key Westissa tähän pääkaupunkiin verrattuna. Rentoa ja huoletonta. Oi oi oi. Täydellinen paikka nimenomaan lomailevalle aupparille. Voi kunpa vielä joskus näkisin Key Westin kesän!