Maailma on sun

Viisumikaavakkeet saavat minut repimään hiuksia päästäni! Parin tunnin sisällä oli sähköpostiin tullut järjestöltä kaksi viestiä, joissa hoputettiin varaamaan aikaa viisumihaastatteluun. Selvä, asian kiireellisyys ymmärretty!

Kaavakkeista ensimmäinen piti täyttää ennen haastatteluajan varaamista. Tappelin sen kanssa noin tunnin. Ensimmäisellä vilkaisulla en ymmärtäny siitä montaakaan kohtaa, mutta väkisin keksin jokaiseen aukkoon jotakin laitettavaa. Sitten möhläsin päivittelemällä sivuja, jolloin aikaansaannokseni luonnollisesti katosi. Onneksi katosikin, sillä googletuksen seurauksena sain huomata, että ensimmäisellä kerralla olin täyttänyt kaavakkeen aivan päin honkia. Toinen kerta toden sanoi ja printtasin ulos täytetyn kaavakkeen, josta jäi uupumaan tietoja vain parista kohtaa. Ne olivat kuitenkin sellaisia, jotka minun mielestäni eivät olleet kovinkaan tähdellisiä tai sitten enkä muutenkaan ymmärtänyt niitä. Joka tapauksessa, Helsinki odottaa 4. päivä kesäkuuta!

Selvitettiin iskän kanssa vakuutusasioita au pair -vuoden jälkeisen matkustelukuukauden suhteen. Oma matkavakuutus ei sitä kata, joten otan kuukauden lisävakuutuksen sitten, kun sen aika on (Ei kai sitä vielä tarvitse ottaa? Kai se myöhemminkin on mahdollista saada?). En oikein vielä tiedä kuinka kauan aion viihtyä Jenkeissä. Ajattelin kuitenkin, että pääsykokeet taitavat tältä keväältä jäädä käymättä (Johtuu ihan siitä, että vielä olisi 4,5 kirjaa lukematta, eikä kiinnosta sitten yhtään. En käy turhaan maksamaan junalippuja ja majoitusta Turkuun!). En millään usko, että jaksaisin aloittaa opiskelun rahattomana heti työntäyteisen vuoden jälkeen. Siispä, jos tulen takaisin ensi vuoden elokuussa, haen opiskelemaan jotakin (todennäköisesti journalismia) syksyn haun yhteydessä, mutta jos viihdyn rapakon toisella puolella kauemmin, haen kouluihin sitten seuraavana keväänä. Mikä kiire minulla muka on!

Tällä hetkellä minulla on sellainen olo, että koko maailma on ulottuvillani! Mitä tahansa voi tapahtua ja minä haluaisin olla vain onnellinen! Aurinko ja kevät (ja kaksi vapaapäivää) tekevät sen. Odotan innolla kaikkea.

Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
ja maailma on sun

Match #3 pt.3

Jos englantia enää yhtään ymmärrän niin minulla on perhe (“We’d love to have you here!”). Vahvistus vain puuttuu. Washington DC. Kirjoittaisin enemmän, mutta olen pienimuotoisessa shokissa. Saavun New Yorkiin 6. heinäkuuta. Vähintään vuosi. Apua! Onko tämä totta?

Miten päin tässä tulisi olla. Kohta unohdan hengittää.

Mistä vielä revin niin monta sataa euroa?

Match #3 pt.2

Ensimmäinen puhelu match number three:n kanssa takana ja kyllä hymyilyttää puolen tunnin turinoinnin jälkeen! Molemmat vanhemmat olivat langan päässä ja vaikuttivat todella sympaattisilta. Isän ääni ei vain meinannut oikein kuulua ja puhe tuli viiveellä, mikä vaikeutti sujuvaa keskustelua, mutta muuten meni ihan hyvin. Omat vuorosanani menivät lähinnä “okay”, “yes”, mutta on vaikea keksiä kysymyksiä heti ensimmäiselle kerralle, kun häkeltyy jo pelkästään englannin kuuntelemisesta (yritä siinä muuten sitten selittää, että oma iskä on paperitehtaan hiomossa töissä, ei mitään insinöörihommia, ja itse sitten siivoan päivittäin sitä samaista tehdasta). Lupasin seuraavaa puhelua varten keksiä kysymyksiä.  Nyt odottelen sähköpostia ja toista puhelua. How nice! Sain muuten kehuja hakemuksestani ja videostani! Tekee mieli hihitellä ja hykerrellä!

Match #3

Tekee mieli kirjoittaa tänne, vaikka tarkoitus oli tehdä se vasta puhelun jälkeen. Mennään nyt näillä vähillä sanomisilla sitten.

Kolmas match ilmestyi extranetin sivuille viime perjantaina. Toissayönä sähköpostiin oli kolahtanut kolme viestiä kera kuvien ja vastauspyyntöjen. Vastasin heille ja nyt odottelen kärsimättömänä puhelua. Perhe asuu lähellä Washington DC:ta ja talossa asuu äidin ja isän lisäksi kolme lasta: kaksi tyttöä ja yksi poika. Tällä hetkellä minulla on perheestä erittäin hyvä fiilis, mutta eipä sitä voi suurempia sanoa ennen sitä puhelua. Lapsissa on minusta hakemuksen perusteella paljon sellaisia piirteitä, mitä minustakin luultavasti pienenä löytyi. Jänskättää.

Nyt on taas sellainen vaihe, että heinäkuun puoliväli on oikein passelia aikaa lähteä. Työsopimus on tehty kesäkuun loppuun saakka, joten 6. päivä lähtö olisi ehkä liian pian, mutta tuo tämänhetkinen 13. kuulostaa ihan hyvältä. Siinä ehtii pari viikkoa järjestellä asioita ja käydä ehkä Ruississa nauttimassa festaritunnelmista!

Palataan alkuun

Päivitystä päivityksen perään. Hostmom soitti siis eilen, mutta olin valvonut juuri lähes 40 tuntia ja vain hätäiseen ehtinyt lukea heidän hakemuksensa läpi Saksan reissulta palattuani, joten puhelu ei ollut kovinkaan pitkä. Yön aikana postilaatikkoon oli kolahtanut viesti, että hostmom oli soittanut järjestölle ja kertoi huolistani (etten luota taitoihini, mitä tulee autistiseen lapseen), joten järjestö oli jo alkanut etsiä heille uutta au pairia. Hän halusi kuitenkin tietää, että olisinko silti valmis keskustelemaan heidän kanssaan lisää vai jätettäisiinkö juttu tähän. Pähkäilin asiaa muutaman tunnin, jonka jälkeen vastasin, että nyt on mentävä fiilisten pohjalta, ja minun tunteeni sanovat, että en tuntisi oloani mukavaksi juuri siinä perheessä, koska kokemusta autismista minulla ei ole.

Se oli sitten siinä, ja ensi viikolle toivon uutta matchia. Nyt en tiedä, tuleeko minun soittaa enää järjestölle, kun minä hylkäsin perheen ja perhe minut. Hmm.

I will survive livin’ in a world without you

On se au pair -juttu sellanen unelma, että sinne lähdetään, vaikka ikävästä riudunkin seuraavat vuodet. Onneks olkoon ja tervemenoa!

Mutta, sain matchin, jonka hostmom soitti minulle Ärrien keikalle jonottaessani. Tuli äärettömän hyvä fiilis, mutta tällä hetkellä mieltä kalvaa vahva epävarmuus kahden puhelun jälkeen. Perheessä on 13-vuotias autistinen poika ja kaksi vanhempaa lasta(tyttö 15v, poika 17v), joille olisin sitten isosisko lastenvahdin sijaan. Puhuin äsken hostmomin kanssa enemmän tästä autistisesta pojasta – hänen älykkyysosamääränsä on aivan normaali, mutta kommunikointi ja mieli ovat vain lapsen tasolla. Vaaratilanteita hän ei ymmärrä. Lisäksi pojalla on ikään kuin kuudentena aistina vaisto siitä pitävätkö ihmiset hänestä vai eivät.

Tavallaan kuulostaa todella hyvältä perheeltä (pitävät ulkoilusta ja muusta samanlaisesta kuin minäkin), mutta tuntuu, että kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan (vaikka ekan puhelun jälkeen oli oikeesti eritttäin hyvä fiilis). Huomenna puhutaan vielä puhelimitse ennen kuin perhe lähtee reissuun, ja sitten minulla on viikko aikaa pohdiskella ja laitella mailia vanhoille au paireille. Hmm.

Löytyisikö sitä sitten vielä osuvampi perhe vai Connecticutiinko tässä lähdetään?

Match, please?

Turhaa löpinää luvassa, mutta haluan kirjoittaa ajatuksiani ylös siitä huolimatta. Tällä hetkellä olo on epätoivoinen. Tuntuu, että en yksinkertaisesti saa perhettä. Au Pair -toverillani on ollut neljä matchia, minulla samassa ajassa yksi. Tämä perhe hylkäsi minut ilman yhteydenottoa. Eiköhän se ole ihan normaalia, mutta tuntuu jotenkin siltä, että en minä pysty tähän, eikä minua kukaan perheeseensä halua. Olin tyytyväinen täyttämiini hakupapereihin ja jopa extranetin sivuille tekemääni esittelyvideoon. Silti kaikki tuntuu vain niin epätoivoiselta, hitaalta ja tuloksettomalta.

Haluaisin vain niin uuden juuri minulle sopivan matchin, johon voisin alkaa tutustua rauhassa. Lisäksi olen lukenut liian monia epäonnistuneita Au Pair -kokemuksia. Miksi minä onnistuisin? Seuraavaan postaukseen toivotaan iloisempia tunnelmia!

Match, please?

Suunnitelmia, unelmia, toiveita

Olen jo pitkään miettinyt, että lähtisin lukion jälkeen ulkomaille – vapaaehtoistyöhön tai Au Pairiksi. Viime vuoden puolella luokkatoverini sitten kertoi löytäneensä EF:ltä ihan mukavalta vaikuttavan Au Pair -ohjelman, johon me molemmat alkuvuodesta 2009 ilmoittauduimme. Infotilaisuus tammikuussa, haastattelu helmikuussa, perheen etsintää maaliskuusta eteen päin.

Nyt ollaan siinä vaiheessa, että olen saanut ensimmäisen perhe-ehdokkaan. 3-vuotiaat identtiset kaksospojat sekä 6-vuotias tyttö. Kyseessä on amerikkalais-italialainen lääkäriperhe. Perheen tiivistetyssä hakemuksessa on todella samankaltaisia toiveita ja kommentteja kuin minunkin papereissani. Ainoa epäilyttävä asia on lasten määrä. Haastetta riittäisi ja energiaa tarvittaisiin. Nyt perhe on odottanut viikon extranetin sivuilla, joten toivon, että puhelua Amerikan suunnalta tulisi pian. Hirvittää, mutta en halua vielä sanoa juuta enkä jaata. Perhe asuu Philadelphiassa, eli siis kivenheiton päässä esimerkiksi New Yorkista. Sellaistakin vielä. Noh, soittoa tai hylkäystä odotellessa.