Goin’ places that I’ve never been, seein’ things that I may never see again

Tällä kertaa käytiin vähän New York Citya pidemmällä, vaikka sielläkin pikavierailimme. Perjantai-iltana hyppäsimme Jennyn ja Evan kanssa metroon ja Chinatownista otimme bussin Nyciin. Starbucks-aamupalan ja aupparibongailun (tunnin saldo Starbucksin ikkunassa kytäten aamuseitsemältä oli vähintään 10) jälkeen suuntasimme osoitteeseen, josta tour-bussimme oli määrä lähteä. Tyyny kainalossa ja reppu selässä bussiin, ja minä nukahdin alta aikayksikön.

Vessataukoa, lounastaukoa, vessataukoa, illallistaukoa ja siinä puoli kymmenen maissa illalla saavutimme Niagaran putoukset sekä samalla Yhdysvaltojen ja Kanadan rajan. Läpi pääsimme lähes ongelmitta ja saimme heti ihailla putouksia värikkäässä yövalaistuksessa. Meille annettiin puolentunnin valokuvaushetki, jonka jälkeen väsynyt bussilastillinen turisteja kipattiin motellille nukkumaan. Matka kotoa Rockvillesta motelliin putousten tykö vei 24 tuntia. Bussissa istuminen ei siihen kuitenkaan vielä loppunut, ehei.

Seuraavana aamuna herätys seitsemältä, tavarat kasaan ja taas kohti putouksia ja aurinkoista päivää. Lämpötila huiteli reipasta kolmeakymmentä, joten Maid of the Mist -risteily vesisumun keskellä oli oikein piristävä. Paatilla seilatessa oli erittäin epärealistinen olo ja tuntui kun ylhäältä valuvaa vettä olisi katsonut suurelta valkokankaalta huumaavan jylinän keskellä. Suusta ei päässyt muuta kuin “wow, I can’t believe this” ja vaikka kuinka kuvia yritti ottaa niin tunnelman vangitsemisesta ei tullut mitään. Kun olimme kivunneet takaisin putousten yläpuolelle katselemaan alla risteileviä veneitä, oli vaikea uskoa että olimme itse olleet samassa paikassa vain puoli tuntia aiemmin. Sitä ei voi tietää, jos sitä ei ole nähnyt.

Loppuajan putouksilla vietimme lounaan merkeissä sekä Horseshoe Fallseihin lähemmin tutustuen Skylon Towerin ja putouksista kertovan elokuvan sijaan. Se oli kukkaroystävällisempää ja mielestäni myös parempi vaihtoehto, sillä me saimme tuntea putousten veden kasvoillamme ja kuulla sen pauhun, mitä ylhäältä käsin tornista ei voi kokea. Oli uskomatonta katsella sen kaiken veden valuvan alas aivan parin metrin etäisyydeltä.

Kun putouksia oli vihdoin ihailtu tarpeeksi (tai siis kun oli aivan pakko raahautua bussille, mielelläni olisin siellä viettänyt vielä päivän jos toisenkin), kipitimme bussiimme ja otimme suunnaksi Toronton, Kanadan suurimman kaupungin, jonka alueella asuu noin saman verran ihmisiä kuin koko Suomessa. Kahden tunnin istumisen jälkeen saavutimme päämäärämme.

Pienen bussikierroksen jälkeen saimme ihailla sekä vanhaa että uutta kaupungintaloa lähietäisyydeltä. Jälkimmäinen on muuten suomalaisen arkkitehdin suunnittelema! Sen jälkeen turistibussimme kiidätettiin parlamenttitalon kautta CN T0werille, mutta meidän kolmikkomme valitsi tälläkin kertaa vapaampaa tutkiskelua kaupungissa tornissa vierailun sijaan. Ehdimmekin siinä ajassa koluta lähikatuja, muun muassa entertainment districtia sekä harbourfrontia mansikkapehmikset kourissa.

Heti ensimmäisenä Torontossa pisti silmään nuorten ihmisten paljous. Tunnelma oli muutenkin erilainen Yhdysvaltoihin verrattuna. En tiedä onko se vain oman pääni sisäistä vai oikeasti erilaista. Tuntui mielettömän hyvältä päästä toiseen maahan lähes yhdentoista kuukauden jälkeen! Lisäksi Kanada on aina kiehtonut minua.

Chinatown-pysähdyksen jälkeen meidät vietiin hotellillemme (huomaa, ei hostelli tai motelli vaan hotelli) ja 5:45am herätyksen jälkeen suuntasimmekin jo takaisin kohti kotia. Harmistus, että vierailu naapurissa jäi niin lyhyeksi, sillä siellä olisin viihtynyt erittäin mielelläni paljon kauemminkin. Oli se kaikki kuitenkin sen istumisen arvoista ja ehdottomasti positiivinen kokemus.

Kotimatkalla pysähdyimme tekemään vielä risteilyn Ontario järven 1000 Islands -alueella ennen rajan ylittämistä. Oli ihana seistä kannella ja tuntea raikas viileä tuuli kasvoilla. Maisemat toivat mieleen kodin. En ole nähnyt mitään niin paljon kotia muistuttavaa maisemaa 11 kuukauteen. Vauhdikkaasta menosta viileässä säässä kylmettyneenä käperryin bussin penkille huppareihin ja huiveihin sonnustautuneena ja uljas mp3-soittimeni tuuditti minut uneen.

Maisemat matkalla New York Cityyn olivat henkeäsalpaavan uskomattoman upeat. Tie luikerteli kuin suurten parsakaalikukkuloiden lomassa. Harmittaa, etten koskaan saanut aikaiseksi lähteä vaeltamaan Appalakeille. Maisema oli pelkkää vihreää ja kauneutta, vaikka se ei kuvassa siltä näytäkään.

En voisi onnellisempi olla siitä, että otin tyynyn mukaani. Lähes joka kerta, kun painoin pääni tyynyyn, nukahdin. Se teki matkanteosta melkeinpä nautinnollista, vaikka tunteja kertyikin kymmeniä kolmen päivän aikana. Ehdimme me käydä öisen Times Squarenkin katsastamassa vielä viimeisen kerran tänä vuonna, kunnes oli haikeasti astuttava kotiin vievään bussiin. Hienostihan se matka taittuikin ja kaarsin taksilla kotipihaan tiistaiaamuna 7:15am, kun työt piti aloittaa 7:00am. Bussi oli tunnin myöhässä, joten sille ei voinut mitään. Onneksi minulla on paras hostperhe ♥