Goin’ places that I’ve never been, seein’ things that I may never see again

Tällä kertaa käytiin vähän New York Citya pidemmällä, vaikka sielläkin pikavierailimme. Perjantai-iltana hyppäsimme Jennyn ja Evan kanssa metroon ja Chinatownista otimme bussin Nyciin. Starbucks-aamupalan ja aupparibongailun (tunnin saldo Starbucksin ikkunassa kytäten aamuseitsemältä oli vähintään 10) jälkeen suuntasimme osoitteeseen, josta tour-bussimme oli määrä lähteä. Tyyny kainalossa ja reppu selässä bussiin, ja minä nukahdin alta aikayksikön.

Vessataukoa, lounastaukoa, vessataukoa, illallistaukoa ja siinä puoli kymmenen maissa illalla saavutimme Niagaran putoukset sekä samalla Yhdysvaltojen ja Kanadan rajan. Läpi pääsimme lähes ongelmitta ja saimme heti ihailla putouksia värikkäässä yövalaistuksessa. Meille annettiin puolentunnin valokuvaushetki, jonka jälkeen väsynyt bussilastillinen turisteja kipattiin motellille nukkumaan. Matka kotoa Rockvillesta motelliin putousten tykö vei 24 tuntia. Bussissa istuminen ei siihen kuitenkaan vielä loppunut, ehei.

Seuraavana aamuna herätys seitsemältä, tavarat kasaan ja taas kohti putouksia ja aurinkoista päivää. Lämpötila huiteli reipasta kolmeakymmentä, joten Maid of the Mist -risteily vesisumun keskellä oli oikein piristävä. Paatilla seilatessa oli erittäin epärealistinen olo ja tuntui kun ylhäältä valuvaa vettä olisi katsonut suurelta valkokankaalta huumaavan jylinän keskellä. Suusta ei päässyt muuta kuin “wow, I can’t believe this” ja vaikka kuinka kuvia yritti ottaa niin tunnelman vangitsemisesta ei tullut mitään. Kun olimme kivunneet takaisin putousten yläpuolelle katselemaan alla risteileviä veneitä, oli vaikea uskoa että olimme itse olleet samassa paikassa vain puoli tuntia aiemmin. Sitä ei voi tietää, jos sitä ei ole nähnyt.

Loppuajan putouksilla vietimme lounaan merkeissä sekä Horseshoe Fallseihin lähemmin tutustuen Skylon Towerin ja putouksista kertovan elokuvan sijaan. Se oli kukkaroystävällisempää ja mielestäni myös parempi vaihtoehto, sillä me saimme tuntea putousten veden kasvoillamme ja kuulla sen pauhun, mitä ylhäältä käsin tornista ei voi kokea. Oli uskomatonta katsella sen kaiken veden valuvan alas aivan parin metrin etäisyydeltä.

Kun putouksia oli vihdoin ihailtu tarpeeksi (tai siis kun oli aivan pakko raahautua bussille, mielelläni olisin siellä viettänyt vielä päivän jos toisenkin), kipitimme bussiimme ja otimme suunnaksi Toronton, Kanadan suurimman kaupungin, jonka alueella asuu noin saman verran ihmisiä kuin koko Suomessa. Kahden tunnin istumisen jälkeen saavutimme päämäärämme.

Pienen bussikierroksen jälkeen saimme ihailla sekä vanhaa että uutta kaupungintaloa lähietäisyydeltä. Jälkimmäinen on muuten suomalaisen arkkitehdin suunnittelema! Sen jälkeen turistibussimme kiidätettiin parlamenttitalon kautta CN T0werille, mutta meidän kolmikkomme valitsi tälläkin kertaa vapaampaa tutkiskelua kaupungissa tornissa vierailun sijaan. Ehdimmekin siinä ajassa koluta lähikatuja, muun muassa entertainment districtia sekä harbourfrontia mansikkapehmikset kourissa.

Heti ensimmäisenä Torontossa pisti silmään nuorten ihmisten paljous. Tunnelma oli muutenkin erilainen Yhdysvaltoihin verrattuna. En tiedä onko se vain oman pääni sisäistä vai oikeasti erilaista. Tuntui mielettömän hyvältä päästä toiseen maahan lähes yhdentoista kuukauden jälkeen! Lisäksi Kanada on aina kiehtonut minua.

Chinatown-pysähdyksen jälkeen meidät vietiin hotellillemme (huomaa, ei hostelli tai motelli vaan hotelli) ja 5:45am herätyksen jälkeen suuntasimmekin jo takaisin kohti kotia. Harmistus, että vierailu naapurissa jäi niin lyhyeksi, sillä siellä olisin viihtynyt erittäin mielelläni paljon kauemminkin. Oli se kaikki kuitenkin sen istumisen arvoista ja ehdottomasti positiivinen kokemus.

Kotimatkalla pysähdyimme tekemään vielä risteilyn Ontario järven 1000 Islands -alueella ennen rajan ylittämistä. Oli ihana seistä kannella ja tuntea raikas viileä tuuli kasvoilla. Maisemat toivat mieleen kodin. En ole nähnyt mitään niin paljon kotia muistuttavaa maisemaa 11 kuukauteen. Vauhdikkaasta menosta viileässä säässä kylmettyneenä käperryin bussin penkille huppareihin ja huiveihin sonnustautuneena ja uljas mp3-soittimeni tuuditti minut uneen.

Maisemat matkalla New York Cityyn olivat henkeäsalpaavan uskomattoman upeat. Tie luikerteli kuin suurten parsakaalikukkuloiden lomassa. Harmittaa, etten koskaan saanut aikaiseksi lähteä vaeltamaan Appalakeille. Maisema oli pelkkää vihreää ja kauneutta, vaikka se ei kuvassa siltä näytäkään.

En voisi onnellisempi olla siitä, että otin tyynyn mukaani. Lähes joka kerta, kun painoin pääni tyynyyn, nukahdin. Se teki matkanteosta melkeinpä nautinnollista, vaikka tunteja kertyikin kymmeniä kolmen päivän aikana. Ehdimme me käydä öisen Times Squarenkin katsastamassa vielä viimeisen kerran tänä vuonna, kunnes oli haikeasti astuttava kotiin vievään bussiin. Hienostihan se matka taittuikin ja kaarsin taksilla kotipihaan tiistaiaamuna 7:15am, kun työt piti aloittaa 7:00am. Bussi oli tunnin myöhässä, joten sille ei voinut mitään. Onneksi minulla on paras hostperhe ♥

Standing on the rooftops

Tulipa tuossa käväistyä New York Cityssa viikonloppuna. Tuttuun tapaan istahdin Chinatownin yöbussiin, tällä kertaa Henna seuranani. Vaihtelevan nukkumismenestyksen jälkeen tutut suurkaupungin kadut avautuivat edessämme auringon noustessa. Koomailimme kylmissämme metroon ja suoraan erään tutun kämpille keräämään voimia ja syömään aamupalaa. Leuka loksahti jo siinä vaiheessa lattiaan, kun ovea oli avaamassa…

My dreams fly me to a place near Baltimore

Annapolis

Main St.

Main St

Maryland State House

Inside the State House #2

Inside the State House #1

Streets of Annapolis

Naval Academy Main Chapel

Navy Yard

Navy Yard

Baby Navy Boy

Which one am I?

Tourist

Adorable little house #1

Spring! Spring! Spring!

Waterfront

View to Main St.

Adorable little houses #2

Adorable little house #3

Adorable little house #4

I’m headin’ for Key-ey-ey West, the key to happine-ess

Here we go. Suunnilleen tällainen oli meidän Floridan reissu:

Pakkaaminen tuotti jo ongelmia, sillä en halunnut maksaa kahtakymppiä matkalaukun ruumaan laittamisesta. Päätin lähteä viikon lomalle selkärepullani ja ahkeran rullaamisen jälkeen se onnistuikin! Hain Evan ja Jennyn meille lauantai-iltana töiden jälkeen, nukuin pari tuntia tyttöjen juorutessa ja sitten olikin aika tallustella metroasemalle, jotta ehtisimme viimeiseen junaan. Yllätys, yllätys, kun saavuimme asemalle, ovet olivat suljettu. Kiitos vaan, että päivitätte aikataulut nettiin näin hyvin. Ei siinä mitään, puheluita hostmomille ja kavereille kolmelta yöllä, ei ihme että vain yksi vastasi ja hänkin humalassa. Saatiin kuin saatiinkin tunnin yrityksen jälkeen taksi ja kolmen dollarin metromatka vaihtu kolmenkympin taksissa istumiseen. Perille kuitenkin päästiin.

Miami Beach loisti kutsuvana lentsikan ikkunasta aamupäivän kauniissa valossa. Lentokentän ovista astuttua saimme vain huomata, että ulkona oli jäätävää – ja meillä pelkkiä kesävaatteita mukana. Linja-autolla hostellille, matkalaukut säilöön ja aamupalan kautta suoraan rannalle. Ranta oli lähes autio viimasta johtuen ahkeria surffaajia lukuunottamatta, mutta minä viihdyin katselemassa ja haistelemassa raikkaita Atlantin tuulia.

Rantaelämää katseltuamme päätimme tutustua South Beachin ympäristöön. Minun vaatimuksestani kävimme tsekkaamassa Miami Inkin studion, jossa kävin vain nopeasti pyörähtämässä, kun kumpikaan matkaseuralaisistani ei tiennyt mistä oli kyse. Tylsää. Kävelimme siellä täällä pitkin Washington Avenueta ja Ocean Drivea, lounastimme ja nautimme lomamme ensimmäisestä päivästä. Kummia ei tapahtunut ennen kuin lähdimme valmistautumaan iltaa varten. Hauska siitä tulikin!

Seuraavana päivänä pakattiin laukut downtown-reissua varten, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun olimme kävelemässä bussipysäkille. Kello oli 10:00 ja pitkähihainen alkoi hiostamaan. Pieni palaveri, takaisin hostellille ja rantakamat kassiin. Oli ehdottomasti oikea päätös, sillä toista samanlaista päivää Miamissa ei enää tullut. Muutama tunti makoiltiin auringossa tekemättä mitään, kunnes miun pää alko mennä sekasin liiallisesta paisteesta. Lähdettiin takaisin hostellille valmistamaan pastaa. Meidän kokkimme Jenny ajatteli meidän olevan erikoisen nälkäisiä ja tuuppasi veteen pastaa seitsemän ihmisen edestä, vaikka ruokailijoita oli vain kolme. Täyttävän lounaan jälkeen oli hyvä lähteä pienelle kävelylle. Päädyimme Jennyn toivomuksesta Lincoln Mallille, eli kauppojen reunustamalle kävelykadulle South Beachilla. Minun saldoni oli safarityyppiset shortsit 40% alennuksesta Gapista.

Kolmanneksi päiväksi olimme varanneet matkan Evergladesin kansallispuistoon, yksi reissun must do -jutuista. Bussi haki meidät hostellin edestä aamupalan jälkeen. Ensimmäisenä oli luvassa airboat-ajelu suolla. Bongasimme kilpikonnia, lintuja ja jopa kaksi alligaattoria nauttimassa auringosta. Onneksi ne jättikäärmeet jäivät näkemättä. Siinä vaiheessa venen reunapaikka olisi tuntunut erittäin epäturvalliselta, kun kahden metrin päässä oleva paikoilleen jähmettynyt alligaattorikin sai aikaan kylmiä väreitä. Veneilyn jälkeen olikin sitten wildlife show’n vuoro, jossa meille näytettiin kuinka painia alligaattorin kanssa. Sain myös skorpionin kahden sentin päästä naamastani, kun herra wildlife-asiantuntija innostui esittelemään ‘kaunokaistaan’. Takana istuvat saivat kärsiä, kun tipuin penkkien väliin yrittäessäni pakoilla piikkihäntää. Keräsinpä myös rohkeuteni ja nostin alligaattori Larryn käsivarsilleni. Eivät olleet järkytyksen kyyneleet kaukana, kuten kuvasta voi päätellä!

Kansallispuistovisiitin jälkeen bussikuskimme tiputti meidät kyydistä Miamin Baysidessa. Kaunis satama-alue kauppoineen ja turistipuoteineen. Hard Rock Café -lounaan jälkeen nautimme hetken raikkaasta säästä, kunnes bussi kuljetti meidät takaisin hostellillemme. Loppuilta meni auringonlaskua etsiessä, Rossissa mekkoja ihaillessa (joista yksi ihana retrokuvioinen tarttui mukaankin!) ja South Beachin iltavalaistusta ihaillessa.

Neljäntenä päivänä oli tarkoitus tutustua downtowniin ja Coconut Groveen, mutta yläilmoissa kulkevalla metroraililla downtownin läpi matkustaessamme huomasimme, ettei siellä ole paljoa nähtävää, joten päätepysäkiltä suuntasimme askeleemme kohti Coconut Grovea. Suunta oli oikea, mutta saimme huomata, että bussiliikennettä sinne ei ollut. Kävelymatkaksi se olisi ollut liian pitkä, joten istahdimme vain ensimmäiselle vastaantulevalle pysäkille ja otimme ensimmäisen ohi ajavan bussin – onneksemme se suuntasi Key Biscayneen!

En ole vieläkään jaksanut selvittää, kuuluuko Key Biscaynen saari Miamiin vai ei. Noin puoli tuntia istuimme bussissa ja hyppäsimme pois kyydistä, kun saavuimme saaren keskustaan. Pienen pyörimisen jälkeen löysimme sattumalta info-pisteen, jossa työskenteli myös Marimekon Miamin puodissa töissä oleva nuori nainen. Hän oli erittäin innoissaan, kun kuuli minun olevan Suomesta. Muutenkin ihmiset olivat aina huvittuneita, kun esittelimme itsemme “I’m from Germany”, “I’m from Finland”, “And I’m from Belgium”. Our sweet international group.

Neljäntenä päivänä olikin jo hyvä saada kartat messiin. Meille suositeltiin Key Biscaynen kärjen Bill Baggsin State Parkia, johon kävelimme noin puoli tuntia. Kahden dollarin sisäänpääsyn maksettuamme saimme vaeltaa Nature Trailia pitkin yhdelle USA:n top10 rannoista. Ranta oli yllättävän pieni, mutta hiekka oli upeaa ja vesi ällistyttävän turkoosia. Aallot eivät hakanneet rantaa, joten lämpimämmällä ilmalla siellä varmasti kelpaisi pulikoida. Kävimme lounastamassa Lighthouse Caféssa, mutta itse majakkaan emme jaksaneet kiivetä, vaikka näkymät olisivat varmasti olleet upeat. Sitten jätettiinkin ranta taaksemme ja jatkoimme vaellusreittiä No Name Harboriin, jossa ihailimme auringonlaskua kuumien kaakaojuomien kera. Ennen hostellille paluuta pyörähdimme kaupassa hakemassa juustokakkua iltapalaksi, mutta perille vievää bussia jouduimmekin odottamaan noin tunnin verran. Ei tuo saarelle vievä liikenne ihan vilkkaimmasta päästä ole, kuten ei muutenkaan Miamissa. Siellä elämäntapa on kymmenen kertaa rennompi pääkaupungin vilinään verrattuna, ja sen kyllä huomasi kun bussit kulkivat milloin huvitti. Key West olikin taas sitten ihan toinen juttu. “I wouldn’t count on buses, just take a taxi.”

Tämä ilta hostellilla oli jotenkin erikoisen söpö. Meillä oli kahdeksan hengen mixed dorm, johon kuuluivat meidän kolmen lisäksi ‘grandpa’, hostellissa melkeinpä asuva hassu brittimies (joka ei jättänyt petiänsä ja läppäriänsä kuin hätätilanteessa), saksalainen Harvardiin haluava opiskelijapoika, kaksi saksalaista aupparia Nycin suunnalta, ja kanadalainen edellisessä postauksessa mainittu maailmanmatkaaja, joka otti grandpa’n paikan huoneessa viimeisenä iltana. Kuitenkin, söpön illasta teki se, että istuimme omilla sängyillämme viltteihin kääriytyneinä, juteltiin niitä näitä ja lopulta menimme kaikki samaan aikaan nukkumaan good night -toivotusten saattelemana. Harvoin sitä noin dorm-huoneissa toimitaan ja juuri ennen nukahtamista naureskelimmekin sille.

Pyykkioperaation ja yöunien jälkeen pakkasimme tavarat ja otimme bussin Greyhoundin bussiasemalle. Tai me siis luulimme, että asema olisi siellä, mutta todellisuudessa bussit lähtivätkin lentokentältä. Harhailimme Miamin turvattomammalla alueella ja jokainen vastaantulija sanoi meille “you shouldn’t be here, turn around and go back”. Lopulta saimme suojelijoiden turvaamina taksin, joka kiidätti meidät lentokentälle. Koko matkan saimme kuulla, että “God bless you”, kun selvisimme turvallisesti perille. Matkalaukun painon kanssa oli ongelmia, mutta pienen huijauksen jälkeen saimme sen bussin ruumaan. Huomasi kyllä, että olimme Jenkeissä ja Miamissa, kun meidänkin laukut tarkastettiin kolmeen kertaan huumekoiran kanssa.

Oi Key West, Oi Key West. Neljän tunnin bussimatkan ja taksiajelun jälkeen saavuimme hostellillemme. Huone oli viihtyisä female dorm, joskin kylmä. Lisäksi kahdeksalle hengellä oli käytössä vain yksi vessa ja suihku, mikä aiheutti harmaita hiuksia, kun viimeisenä aamuna odoteltiin suihkuvuoroa kaksi tuntia. On se hienoa, että otetaan muut huomioon.

Heti ensimmäisenä täytyi lähteä katsastamaan Southernmost Point of Continental USA, joka oli vain kivenheiton päästä hostelliltamme. Kävelimme pitkin söpöjä pikkukujia ja Duval Streetia, jonka varrella kaikki kaupat ja ravintolat olivat. Illallistimme varmasti yhdessä maailman kauneimmassa Hard Rock Caféssa ja eksyimmepä myös maisemavalokuvaaja Peter Likin galleriaan. Galleria pelasti myrtsin iltani täysin eivätkä olleet kyyneleet kaukana, kun olin niin innoissani lumoavasta näyttelystä.

Seuraavan auringonnousun aikaan pakkasin kamerani mukaan ja lähdin tuulettamaan päätäni. Edellisen illan pahantuulisuus ei ollut yön aikana täysin kadonnut, joten ajattelin että raikas ulkoilma auttanee. Niin se tekikin, kun kaksi tuntia vaelsin rannoilla, kiipeilin aitojen yli ja livahdin hienon hotellin yksyityisbeachille. Ilman karttaa ja puhelinta ei ollut fiksua lähteä matkaan, kun ajankulusta ei ollut mitään hajua ja pientä eksymistäkin tapahtui. Hostellille palattuani oli kuitenkin erittäin rentoutunut olo ja olin taas iloisin mielin viettämässä päivää tyttöjeni kanssa.

Asteltiin Duval Streetia ylös ja alas, katsastettiin Miamin hostellin grandpa’n suosittelema patsaspuisto ja syötiin suuren suuri buffetlounas. Istuttiin ravintolassa kaksi tuntia, koska 45 minuutin armottoman mässäilyn jälkeen oli hankala päästä liikkeelle. Jenny nukkui ja minä yritin pysyä hereillä Evan kanssa. Kun lähdimme ravintolasta, huomasimme, että meillä oli 10 minuuttia aikaa ehtiä snorklauksen ilmoittautumiseen, jonka olimme iltapäiväksi varanneet. Huono juttu oli se, ettei meillä ollut hajuakaan mistä paikkaa etsiä. Onneksemme törmäsimme Furyn, vesiseikkailuja järjestävän yhtiön, matkoja kauppaavaan ystävälliseen naiseen ja viiden minuutin hölkän jälkeen saavuimme oikealle ovelle. Paikanpäällä saimme kuitenkin kuulla, että lähtöä on lykätty, kun päivät pitenevät ja poistulo oli ajoitettava auringonlaskuun, kun seikkailu kerran nimeä Sunset Rum & Reggae nimä kantoi.

Puoli tuntia myöhässä meidät lastattiin veneeseen. Juttelimme ystävällisen vanhemman naisen kanssa suurimman osan ajasta. Sen jälkeen meille pidettiin pieni perehdytys snorklaukseen ja sitten olikin aika vetää märkäpuvut päälle ja hypätä veteen. Meitä oli peloteltu, että vesi on jäätävää tähän aikaan vuodesta ja märkäpuvun vuokraus on sen takia erittäin suositeltavaa. Veneestä mereen hyppäämiseen täytyi sitten kerätä rohkeutta, kun kylmän veden kanssa kohtaaminen yhtäkkiä ei ole mukavan tuntuista. Lisäksi ajattelevainen miehistön jäsen houkutteli kalaparvia veneen ympärille. Mukavahan sinne oli sitten hypätä! Ja nyt voin kaikille kehuskella, että olenpa snorklaillut Karibialla!

Mutta mutta, hyppäsin turkoosiin maailmaan ensimmäisenä meidän porukasta ja ensimmäiset 5 minuuttia hoin vaan, kuinka lämmintä vesi oli – noin 18 astetta! Miehistön jäsenistä veteen meitä vahtimaan tullut nuorukainen vain vapisi kahteen täyspitkään märkäpukuun sonnustauneena “You are crazy”. Kukaan ei oikein halunnut minun mukanani lähteä kauemmaksi snorklaamaan, joten erkanin porukasta. Liian matalalle en uskaltanut mennä, sillä ehdoton sääntö oli olla koskematta mihinkään. Tunnin verran katselin meren pohjaa ja oli muuten hurja näky! Aurinko ei ollut suosiollinen sinä päivänä, joten väriloisto ei päässyt oikeuksiinsa, mutta kaunista se silti oli. Ja minä suuresti kaloja inhoavana ihmisenä vain virnistelin innostuneena, kun metrin pitkät hopeakyljet uivat aivan vierestäni. Upeaa!

Vedestä noustuamme oli ihanan rento olo. Juttelin miehistön kanssa ja saimme tietää, että Stephen Marleylla (Bob Marleyn pojalla) olisi samana iltana konsertti satamassa. Oi oi, iltasuunnitelmat selkiytyivät aika nopeasti. Paatillekin saimme kutsun, mutta oli se liian suuri ja liian näkyvällä paikalla, että olisimme sitä bonganneet vasta kuin konsertin jälkeen. Anyway, oli aivan mieletöntä! Kaikki halusivat vain pitää hauskaa ja reggae sopi tunnelmaan täydellisesti. Sain muuten huomata, että on erittäin vaikeaa tanssia sellaisen kanssa, joka oikeasti osaa tanssia. Hoin vaan, että nyt nyt nyt pitää pysäyttää, kun pää alkoi mennä pyörälle. Kuvasaldo on suunnilleen tämä, kun jätin oman kultani hostellille.

Konsertin jälkeen karistimme yli-innokkaan ukrainalaisen kannoiltamme ja törmäsimme tuttuun miehistön jäseneen. Palloilimme ympäri Key Westia yön pikkutunneille asti. En muista, koska olisin viimeksi pitänyt noin paljon hauskaa! Erinomainen päätösilta erittäin onnistuneelle reissullemme.

Viimeisen päivän vietimme manner-Yhdysvaltojen eteläisimmällä rannalla maaten. Aurinko oli liian kuuma, joten minä tyydyin istumaan kadun varrella varjossa katsomassa huoletonta ihmisvilinää. Se on uskomatonta, kuinka erilaisia ihmiset ovat Key Westissa tähän pääkaupunkiin verrattuna. Rentoa ja huoletonta. Oi oi oi. Täydellinen paikka nimenomaan lomailevalle aupparille. Voi kunpa vielä joskus näkisin Key Westin kesän!

So dry your tears

Ihan vähän hehkutan, että oli ehkä huipuin loma ikinä Floridan maaperällä. Key Westia suosittelen kaikille enemmän kuin lämpimästi. Pitempää tekstiä kuvien kera lupaan laittaa myöhemmin, mutta oih! Tein uskomattomia juttuja ja nyt on paljon materiaalia kategoriaan What happens in Key West stays in Key West. Mutta ah! Menkää sinne, jos teillä vain on mahdollisuus!

Said – said – said,  I remember when we used to sit
In the government yard in Trenchtown,
Oba – obaserving the ‘ypocrites
As they would mingle with the good people we meet
Good friends we have, oh, good friends we’ve lost
Along the way
In this great future, you can’t forget your past
So dry your tears, I seh

No, woman, no cry
No, woman, no cry
‘Ere, little darlin’, don’t shed no tears
No, woman, no cry

Said – said – said: I remember when-a we used to sit
In the government yard in Trenchtown
And then Georgie would make the fire lights,
As it was logwood burnin’ through the nights
Then we would cook cornmeal porridge,
Of which I’ll share with you
My feet is my only carriage,
So I’ve got to push on through
But while I’m gone, I mean

Everything’s gonna be all right!

I still believe in summer days

Suomivieraani viettävät tällä hetkellä viimeistä kokonaista päiväänsä lätäkön tällä puolen, mutta eri kaupungissa kuin minä. Vietimme neljä ensimmäistä päivää Marylandin ja DCn puolella, minkä jälkeen matkasimme bussilla New Yorkiin. Tuulesta, tuiskusta, sateesta, rännästä ja rakeista huolimatta oli hymy aika herkässä koko loman ajan, mitä nyt viimeisenä päivänä kavereiden jättäminen alkoi jyrsiä eikä tehnyt mieli lähteä kotiin.

Viime perjantain ja lauantain välisenä yönä tulin kotiin ja koti-ikävähän siinä iski. Onnekas minä olen, kun saan täällä olla (vielä tällaisessa perheessä), mutta silti mieli halajaa kummasti kotia. En tiedä. Se oli vain niin helppoa, kun oli tuttuja ihmisiä ympärillä ja sai puhua suomea. Lomaväsymyskin iski ja koko viikonlopun löllyin tekemättä mitään. Vielä tänäänkään en ole saanut itseäni ylös. Huomenna uusi yritys. Hostmomkin tuli aamulla kysymään, että mikä hätänä kun olen niin hiljaisella päällä. Hiljaisuus on minulle tavallista, mutta kun vertaa siihen lomaa edeltävään hyperiloisuuteen, niin en ihmettele yhtään hostmomin huolehtimista. Mutta kyllä tämä tästä taas. Torstaina kumarran tätä maata, sillä pääsen näkemään Dallas Greenin! Ei Suomessa tällasia keikkoja nähdä.

Ainakin sain ihanan vastaanoton, kun tulin kotiin. Lauantaiaamuna herätessäni kolme lapsosta ryntäsivät halaamaan niin, että olin tippua rappusissa! “Maija is back – finally!” Kun olin tarpeeksi monta kertaa nähnyt kaikki uudet lelut ja kuullut tärkeimmät kuulumiset, ajattelin käpertyä rauhassa katsomaan Home Alone kakkosta Nykin jälkeisissä tunnelmissa. Rauhasta ei tullut mitään, kun kohta oli jo tytöt omien vilttiensä kanssa käpertyneinä syliini. Maailman suloisimpia! Poikakin sinnitteli inhoamansa leffan seurassa ihan vain sen takia, että sai olla samassa huoneessa minun kanssani.

Mmmmm, sellanen vähän alakuloinen olo. Tartten jonkun viikonloppureissun tai jotain. Tyttöjä lähdössä Floridaan, mutta viikoksi on aupparin hankala irtautua. Chicagoakin olisi, mutta sattuupahan työt juuri sille viikonlopulle.

Life is sweet

Mielikuvituksen puutteesta ja laiskuudestani johtuen saatte nauttia minun ja Jennyn ytimekkäästä matkapäiväkirjasta Bostonin reissulta. Here we go.

DAY 1

~ Landing in foggy rainy Boston, metro to our hostel – HI-Downtown.
~ Heading to Cambridge/Harvard, raining cats and dogs, WIND, suffering tourists looking for a building that doesn’t exist.
~ Fascinating MIT (Massachusetts Institute of Technology) Museum
~ Went out for a little fancier dinner at Charley’s Newsbury Saloon, pretty Christmas lights and MUSIC.
~ Good night @ 8:18pm
~ P.S. Ocean City pictures are HILARIOUS! If only you could see them..

Harvard

Christmas

DAY 2

~ Nice breakfast after loooong sleep
~ Freedom trail, here we come! Wish Eva was with us as we are not that into history.
~ Walking, walking, walking.. I know you love me, Jenny!
~ The ugliest Hard Rock Café that we’ve seen so far, though inside it looked pretty nice.
~ Lots of steps (291), all the way to the top of the Bunker Hill (=fake Washington Monument in the eyes of almost DC resident).
~ Follow the red line, the red line..
~ Graveyards and lots of history
~ Navy Yard
~ BOSTON SKYLINE by night and at least 100 pictures (oh, did you know that it gets dark so early!)
~ Chinatown dinner (um, where did you forgot our dessert?)
~ Picture party @ hostel

Tourists’ Steps of Life in Boston
Step 1:  life is sweet (hello Boston!)
Step 2:  life is against us (evil metro and rain)
Step 3:  freezing to death (the wind comes)
Step 4:  reincarnation (say hello to the sun)
Step 5:  life is sweet again (can you believe, we’re in BOSTON!)

Jenny and I

Freedom trail

My beautiful travel companion

DAY 3

~ Early wake up and breakfast
~ Museum of  Science and totally overrated Harry Potter exhibition ($26 was way too much)
~ Walk, walk, walk to the Quincy Market for all American lunch.
~ Last piece of Freedom trail and the lovely park with ice rink and (swan boat) lake (OUT OF BATTERY no fair, dear Nikon :( ).
~ Let’s take a video “Yay, we’re in Boston!”
~ Walking – downtown – walking – Starbucks – walking – shops – walking – Starbucks, see the pattern?

City

Skating

Soon we (Jenny, as I already got everything with me) need to go and get our stuff – and go back home (by bus, what were we thinking?). Fortunately we live in DC <3

Anyway, WE ♥ BOSTON!

Love, Maija & Jenny

Lähtisin kernaasti uudemmankin kerran, jos rahnaa riittäisi. Valokuvauksellinen kaupunki ja oijjoi haluan tutustua paremmin sen historiaan!

I wonder how, I wonder why

Nyt päivitetään pari reissua. Ensimmäisenä se Ocean City pari viikkoa sitten.

Matkaan lähdettiin siis Insan, Evan ja Jennyn kanssa lauantaina aikaisin aamulla – tosin melkein tuntia sovittua myöhemmin. Jenny nukkui pommiin ja Eva onnistui laukaisemaan talonsa hälytykset yrittäessään poistua rakennuksesta. Vastoinkäymisten jälkeen päästiin kuitenkin tien päälle Lemon Treen sekä hyvän musiikin keran. Aamupalapysähdyksen kera aikaa meni noin neljä tuntia.

Hotellin olimme varanneet Salisburysta, noin 30 mailin päästä Ocean Citysta, sillä rantakaupungin kaikki (kohtuuhintaiset) hotellit olivat luonnollisesti loppuunvarattuja sesonkiajankohdasta johtuen. Huoneen avaimen saisimme kuitenkin vasta iltapäivällä, joten suuntasimme nokkamme suoraan kohti hiekkarantoja. Kuuden tunnin auringossa makoilun, rannalla vaeltelun ja boardwalkiin tutustumisen jälkeen pakkasimme kimpsumme ja kampsumme ja hurautimme hotellille levähtämään. Iloksemme etupihallamme oli uima-allas, joten uimahyppytuokion, suihkun ja elokuvahetken jälkeen ajoimme takaisin Ocean Cityyn illalliselle.

Ahmimme masumme täyteen ja pidimme sadetta viihtyisässä ravintolassa, minkä jälkeen pyörähdimme boardwalkin pienissä kaupoissa. Sateen loputtua kävimme hurjastelemassa parissa tivolilaitteessa. Jonotella ei tarvinnut myöhäisen ajankohdan vuoksi ollenkaan. Paikka oli erittäin kaunis kaikkine valoineen ja vuoristorata Tidal Waven huipulta oli kauniit näkymät kaupungin ylle.

Tidal Wave

Myöhemmin yöllä saavuimme hotellillemme ja ehdimme saada jopa pari tuntia unta ennen aamunkoittoa. Aamupalan ja -uinnin jälkeen pakkasimme auton, luovutimme avaimemme ja suuntasimme taas kerran kohti hiekkarantoja. Muutamat tunnit nautimme auringosta ja aallokosta. Tällä kertaa aallot olivat tarpeeksi matalat ja rauhalliset uimiseen toisin kuin edellisenä päivänä, jolloin uiminen kiellettiin kokonaan. Tosin toisenakin päivänä aallot nousivat sen verran korkeiksi, että minä viihdyin paremmin turvallisen matkan päässä rantaviivasta aaltojen vain huuhtoessa varpaitani.

Rentouttavan sunnuntaipäivän päätteeksi raahasimme hiekkaiset itsemme ja kassimme takaisin autoon ja kohti kotia. Muutama maili ennen kotikontujamme säikähdimme oikein kunnolla, kun sattui pieni läheltä piti -tilanne. Kaksi autoa edessämme kolaroivat ja olimme mekin todella lähellä päätyä samaan kasaan. Vahingon aiheuttaja kaiken lisäksi pakeni paikalta jättäen kolaroidun auton omistajan kiroamaan tienvarteen. Mekin jatkoimme matkaamme pienen toipumisen jälkeen.

Ah, ja sattui ja tapahtui meille muitakin autojuttuja. Ocean Citysta poistuessamme jonkinmoinen muovilärpäke auton etuosasta räsähti suhteellisen äänekkäästi säikäyttäen meidät kunnolla. Kiltin miehen neuvoja noudattaen revimme suojuksen irti kokonaan ja suljimme sen takakonttiin. Kotiuduttuamme Insa kertoi tapahtuneesta hostmomilleen ja tällä kertaa selvittiin tapahtumasta olankohautuksella “well, it is an old car, don’t worry!”. Okay!

Onnistunut ja rentouttava reissu, mitä nyt aurinko poltti ihoni lähes kauttaaltaan. Teki hyvää pitää lomaa talosta ja perheestä elokuun ylitöiden keskellä! Etenkin kamalan parkkisakko/ilkeä täti -perjantain jälkeen.

Kuvasaldoa, olkaatte hyvät.

It makes me feel so fine, I can’t control my brain

08/06/2009

On mennyt hetki viime päivityksestä. Yritetäänpä päivitellä viime päivien tapahtumia ja tunnelmia.

Perheen edellinen au pair Mandy palasi lomaltaan siis viime viikon keskiviikkona. Oli hienoa saada puhua jonkun kanssa, joka on kokenut sen, minkä minä tulen kokemaan tänä vuonna. Tietenkin au pair -vuotemme ovat aivan erilaiset, mutta perhe on kuitenkin sama, ja Mandyn tapaamisen jälkeen suhtautumiseni perheeseen on muuttunut. Täällä on entistä helpompi olla ja kaikki alkaa sujua niin kuin pitääkin. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä.

Mutta, viime viikon tapahtumiin. Perjantaina heitin tyttöset leirille ja palasin kotiin pakkaamaan rantaviikonloppua varten. Matka kohti Delawarea alkoi viisi tuntia myöhemmin tyttöjen kotiuduttua. Se kuitenkin melkein tyssäsi ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, kun olimme liikkuneet siinä ajassa kaatosateen yllättämänä kaksi mailia. Lapset nukahtivat takapenkille, joten päätimme jatkaa matkaa, vaikka ruuhka oli järkyttävä ja sade hakkasi yhä ikkunoihin. Minulle jokapäiväinen viisitoistaminuuttinen parin mailin matka on yhtä piinaa jatkuvan ruuhkan takia, mutta se ei ollut yhtään mitään verrattuna moottoriteiden perjantai-iltapäiväruuhkaan kohti rannikkoa. Lisäksi hostmom oli nukahtaa rattiin, joten minut laitettiin ajamaan hostmomin nukkuessa pelkääjän paikalla. Hostdad ei ollut kyydissä, joten olin hiukan hermostunut joutuessani ajamaan yksin niin ruuhkaisilla teillä. Hyvin se kuitenkin meni, sillä vauhti oli jatkuvasti noin 5mph. Illallisella pysähdyttiin ihanassa ravintolassa Americantinossa. Ehdottomasti parasta meksikolaista ruokaa, jota olen ikinä syönyt. Ylistettiin hostmomin kanssa ravintelia koko viikonloppu!

Illalla saavuttiin hurmaavalle beach houselle. Kyseessä oli rikkaiden suosima lomakohde, jossa elellään ranta-asunnoissa, joissa on keittiö, olohuone, makuuhuoneet sekä kylpyhuoneet. Tässä kyseisessä, kapeassa ja kolmikerroksisessa, talossa taisi olla viisi makuuhuonetta (mutta makuupaikat noin 15 hengelle) ja jokaisessa huoneessa amerikkalaiseen tyyliin oma wc ja suihku. Varsinainen oleilu tapahtui kuitenkin rannan ja uima-altaiden lisäksi major housella, joka on kuin suuri olohuone kaikille ranta-asuntojen omistajille. Siellä tarjoiltiin myös aamupala (maailman parhaat bagelit), sinne tilataan lounas, ja siellä on valtava keittiö, jossa voi valmistaa illallista. Heti ovesta astuttua edessä aukeaa kaksi uima-allasta ja loputon rantamaisema. Ei ollenkaan paha.

Vastassa beach housella olivat hostdadin vanhemmat sekä sisko perheineen. Isoisä Teddy oli aivan hurmaava tapaus ja siskon mies jaksoi hauskuttaa ja hymyillä. Kysymyksiä Suomesta sateli, ensimmäisenä tentattiin Suomen presidenttiä. Muuten jätin politiikka-aiheisiin kysymyksiin vastaamatta. Lauantai menikin sitten rannalla ja altaille leikkien. Minä olin vapaalla, mutta silti touhusin lasten kanssa koko päivän. Uin varmaan viisi tuntia putkeen ja toiset viisi tuntia otin kuvia. Välissä tilasimme lounaaksi pitsaa, jonka nautimme altaan reunalla. Runsaan illallisen valmistimme itse ja päivän päätteeksi juhlistimme keskimmäisen tytön synttäreitä kakun kera, seitsemän vuotta täynnä! Täytyy sanoa, että amerikkalaiset synttärikakut on niin paljon parempia kuin osasin odottaakaan. Odotin marsipaania marsipaanilla kuorrutettuna, mutta tähän mennessä olen saanut vain aivan taivaallista suklaalla kuorrutettua vaniljakakkua ja suklaalla kuorrutettua suklaakakkua. Taivaallista.

Sunnuntaina ehdimme leikkiä hetken altaalla, mutta sitten myrsky saapui seuraksemme. Sade hakkasi ikkunoihin, ja taivas ja meri näyttivät yhdessä upealta. Aallot nousivat korkeiksi ja ranta suljettiin. Istuimme olohuoneessa myrskyä katsellen ja lounassalaaatteja syöden. Paikan nuoriso punoi rannekoruja ja pelasi biljardia. Lapset viihtyivät tv:n ja videopelien edessä. Minä tyydyin istumaan ulkona sateensuojan alla. Illalla suuntasimme nokkamme kohti kotia ja jo reilun kolmen tunnin ajomatkan jälkeen kurvasimme pihaan. Vielä pienet synttärikekkerit (lahjoja ja lisää taivaallista kakkua) perheen ja au pairien kesken ennen nukkumaan menoa ja uuden viikon alkua.

Rentouttava, mutta samalla uuvuttava reissu. Olen iloinen, että ensi viikonloppuna saan paeta talosta ja olla omassa rauhassa ilman lapsia, vaikka viime viikonlopusta nautinkin!