I forgot my mittens

Jos sitä vaikka tartuttaisiin tilaisuuteen ja yritettäisiin päivittää viime viikkojen tapahtumia. Kaikilla lapsilla on playdate menossa ja auppariahan ei silloin tarvita muuta kuin lounasta valmistamaan!

Tammikuun viimeinen viikonloppu meni melkoisen rennosti. Irtiottoa arkeen hyvän seuran, leffan ja napostelun merkeissä. Käytiin myös Great Fallsit katsomassa Virginian puolelta, kun aikaisemmin olin ihaillut maisemaa vain Marylandin puolelta. Virginian puolelta näköala oli paljon monipuolisempi, kuten olin kaikilta etukäteen kuullutkin. Henna osti vuosipassin puistoon, joten ilmojen vähän parantuessa täytyy lähteä tutkimaan vaelluspolkujen tarjontaa. (Kuvia lisäilen, kunhan saan jonkinnäköisen muokkausohjelman koneelleni kuvat pienentääkseni. Ei se wordpress-tilinkään tila rajaton ole.)

Läppäristäni puheen ollen – on tainnut tämä kone nähdä parhaat päivänsä. Virus iski syvälle järjästelmääni ja siinä sitten yritin kauhusta täristen tiedostojani säästää kovalevyjä vaihtamalla ja ties mitä yrittämällä. Onneksi hostdadilla on kokemusta tietokoneiden purkamisesta ettei ihan arpomiseksi mennyt. Kuitenkin, tiedostot ovat nyt turvassa, mutta koneella on 2% tilaa ja muutenkin toimii vähän epäilyttävästi. Uusi kone ja ulkoinen kovalevy ovat ostoslistan kärkipäässä.

Arki on rullaillut välillä hyvin ja välillä raskaasti, välillä kavereita nähden ja välillä talossa jumittaen. Hetken aikaa hermot olivat sen verran kireällä, että mielummin pidin suuni kiinni kuin älähdin kellekään. Joskus se on vain erittäin hankalaa kolmen alle kymmenvuotiaan kanssa, jotka eivät vain osaa kommunikoida huutamatta tai tehdä ylipäätään mitään ilman suurta show’ta (tiedän, pientä liioittelua havaittavissa). Asiaahan ei paranna tämä Suuren Suuri Lumimyrsky, joka riehuu yllämme. Jumissa ollaan ja tiukasti.

Viime viikonloppuna sattui siis jotakin niinkin huisia, että kun lunta alkoi tulla perjantaina aamupäivästä, illalla sitä oli jo niin paljon, että sähköt katkesivat melkeinpä kaikilta (sanoo hän joka katkerana tuijotti naapurin kuistin valoja ikkunalasin läpi kymmeneen vilttiin kääriytyneenä). Siinä sitten kaksi yötä ja kaksi päivää sinniteltiin talossa, jota sähkö pyörittää ja jonka seinät ovat paperia ja ikkunat yksinkertaisia. Lämpötila talossa oli alle kymmenen astetta. Kolmatta yötä hostvanhemmat eivät halunneet viettää talossa, varsinkaan lasten kanssa, kun viimeisetkin lämmöt karkasivat ikkunoiden ja ovien raoista. Kimpsut ja kampsut kasaan, teiden lapioimista ja nokat kohti lähintä hotellia. Ai että sitä luksusta. Ette uskokaan kuinka hyvältä suihku tuntui, tai se että sai vetää vessan! Tai lämmin ruoka! Syväjäätyneenä oli hyvä hautautua peittojen alle katselemaan Superbowlin mainoskatkoja. Ei siitä pelistä mitään ymmärtänyt.

Maanantaina (erittäin huonosti nukutun yön jälkeen – kiitos hostdadin raastavan kuorsauksen – ja kyllä rikoimme aupparisääntöjä ja kaikki kuusi ahtauduimme yhteen hotellihuoneeseen) aamulla palattiin takaisin kotiin, kun saimme tietää sähköjen palanneen. Oli ihana saada lumileikeistä märät vaatteet kuivuriin ja kupillinen teetä. Nyt sitä odotellaan myrskyn toista puoliskoa, kun parin tunnin päästä alkaa uusi myräkkä. Luvassa olisi sellaiset 12-18 inchia tällä kertaa. Vain puolet edellisestä! Lapset eivät todellakaan ole menossa kouluun tällä viikolla. Ainoana lohtuna häämöttää sunnuntaiaamu, kun saan astua lentokoneesta Floridan maaperälle! Ette arvaakaan kuinka innoissani olen!

Where it’s so white as snow

Pientä päivityskatkoa tullut, mutta syytän läppärin hajoamista ja THE lumimyrskyä. Lapset ovat koko tämän viikon kotona ja sunnuntaina otan lennon Miamin lämpöön, joten katsellaan milloin ehdin kirjoitella ja kertoilla. Elossa ollaan.

Myrskyn jälkeen on poutasää

Oh my, oh my. Vuoden ensimmäiset snow dayt ovat täällä! Hurja lumimyrsy, jonka nimesimme Peter’s birthday stormiksi, iski itärannikolle viime lauantaina. Perjantaina töiden jälkeen otin suunnaksi DC:n Evan, Jennyn, Kristinin, Michellen ja Annan kanssa (Saksa x4, Belgia x1, Suomi x1). Astuimme ulos metrosta Smithsonian pysäkillä ja saatiin aikamoiset tanssit aikaiseksi, kun lunta alkoi tupruttaa taivaalta rullaportaita noustessamme. Selvää oli, että lauantaina saataisiin myräkkää.

Kun olimme tarpeeksi kauan poseeranneet Obaman joulukuusen kanssa, laulaneet joululauluja ja kastelleet kenkämme läpimäriksi loskaisessa säässä, suuntasimme kaakaoiden ääreen, jolloin Jenny sai hostisältään puhelun, että nyt täytyy tulla kotiin, tai kohta et enää pääse. Lumisade oli yltynyt nopeasti ja 10 mailin tuntivauhdilla saimme körötellä kesärenkaitten päällä metroasemalta kotia.

Lauantaiaamuna viivyttelin peittojen alla, kun aurinko ei ottanut noustakseen. Pitkän hetken päästä raahauduin ylös ja huomasin, että vika ei ole auringossa, vaan siinä että lumi oli peittänyt ikkunani eikä päästänyt valoa sisälle. Kellottomassa huoneessani maatessani olin ihmetellyt, että miten ei uni tule silmään aamuyöstä, mutta todellisuudessa kello löi jo kymmentä. Eipä siinä mitään, aamupala nassuun ja ulkovaatteet päälle.

Mäenlaskua, lumisotaa ja lumitöitä! Sain naapurin miehenkin kateelliseksi ahkeruudellani. Katteli, että miten 19-vuotias tyttö saa niin paljon aikaiseksi samassa ajassa raavaan miehen työhön verrattuna. Hetken päästä tokaisi, että Suomestako se sinä olit ja ei meillä tähän aikaan vuodesta näin paljoa lunta yleensä tule.. Hostmom ja -dadkin naureskelivat minulle illallispöydässä, mutta muistivat myös kiittää avusta ja ahkeruudesta joka viides minuutti. Hauskaa se lumitouhu vain oli. “Oh, we would adopt you, Maija!“

Kun oltiin saatu synttäripäivä päätökseen lahjoineen ja (itseleivottuineen [tässä talossahan ei tätä ole koskaan ennen tapahtunut]) kakkuineen, laitoin vielä kerran hostmomin talvisaappaat jalkaan ja lähdin iltakävelylle. Jalkakäytäviä pitkin ei edes voinut kuvitella kävelevänsä ja autotielläkin se tuotti suuria vaikeuksia. Mailin lenkkiä taivalsi melkein tunnin verran lunta ja jäätä ihmetellessä. Ei se minusta Suomen lumisadetta kummempi ollut, mutta kun nämä ihmiset eivät vain osaa varautua tällaiseen muuta kuin vessanpaperia, vettä ja tölkkiäruokaa hamstraamalla. Kameran olin unohtanut kotia, joten laitoin seuraavana aamuna kellon soimaan seitsemältä, jotta pääsisin kuvaamaan tunnelmat lumisateen loputtua, mutta kuitenkin ennen aura-autoja.

Myöhästyin aikaisesta herätyksestä huolimatta ja päätiet oli jo raivattu ja suolattu. Silti reppaat kaksi tuntia viihdyin raikkaassa pakkasilmassa kamerani kanssa tuulen nipistellessä poskia. 95% autoista oli hautautunut lumeen, kaikki paitsi suurimmat tiet olivat auraamatta jalkakäytävistä puhumattakaan, 75% pihoista oli reippaan puolen metrin lumipeitteen koristamia (fiksut aloittivat lapioimisen lumisateen kanssa samaan aikaan, kuten minäkin!), ja ihmiset olivat selvästi päättäneet pysyä mahdollisimman kaukana vaarallisesta (minun mielestäni rauhallisesta) lumisateesta ja kahden asteen pakkasesta.

Muutaman tunnin jälkeen lähdin uudelle kävelyreissulle, tällä kertaa omien talvisaappaiden hankkiminen mielessä, sillä lainakengät saivat aikaan rakkoja ja jalkakipuja. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja ihmiset kömpivät ulos lapioinensa, jos oven takana ei vain ollut liian suurta kinosta estämässä yritystä. Voin sanoa, että sen 60cm pakkautuneen lumikerroksen lapioimiseen pihatieltä meni hetki.. Kahden tunnin päästä uusilla (rumilla) saappaillani kotiin päin tallustellessani samat perheet yhä taistelivat lunta vastaan. Heille hymyillessäni ja lallatellessani sain vain vastaukseksi “Yes, that’s the spirit, good for you!“

Minun viikonloppuni meni suurilta osin hostperheen kanssa ollessa ja lasten kanssa leikkiessä. Kiitoksena sunnuntai-iltana hostmom koputti huoneen oveen ja kantoi sängylleni hienon M-muotoisen keksin, jonka hän oli salaisesti leiponut keskellä meidän sunnuntaista cookies-urakkaa (opettajille pientä kiitosta kekseillä täytettyjen korien muodossa). Ihana kuulla, että apuani todella arvostetaan täällä. Parasta kuitenkin on, että minusta kaikki on ollut vain niin mukavaa! Viikonloput ovat suurimmaksi osaksi vapaa-aikaani, mutta ihan vapaaehtoisesti hyörin täällä koko aika. Viime lauantai oli yksi USA-päivieni parhaista päivistä tähän mennessä. Totta kai väsyttää ja paljon, mutta hymy on jatkuvasti niin herkässä, että en jaksa siitä välittää. Kyllä sitä sitten saa nukkua, kun nämä snow dayt ovat ohi. Tosin näyttää pahasti siltä, että seuraavat kaksi viikkoa taitavat mennä aika vähillä unilla, kun seuraukseni saan ma kolme suomityttöä perjantaina!

Oi ja voi, kun nämä lapset täällä sulattavat sydämeni!

“Maija, I kind of like it when you always ask me to clean after myself. And I like it, too, when you sometimes do it for me anyway.“

“This is the best birthday present ever! You brought the SNOW from Finland!“

“Okay, I’m going to push you now. You will get all snowy.“

“I want you to always sit on this chair. It makes me feel special.“

Ai, ai, ai, kun ovat sulosia!

Snowy Happiness

Viime viikonloppuna elettiin jännittäviä hetkiä. Heräsin nimittäin lauantaiaamuna katsomaan ikkunan takana leijailevia valkosia hiutaleita! Vetäisin housut ja hupparin yökkärin päälle, lenkkarit jalkaan ja pienelle kävelylle korttelin ympäri. Ei siellä kauempaa lämpimänä pysynytkään, sillä lumi oli märkää. Olin varma, että parin tunnin päästä tuskin näkyvä lumipeite olisi jo poissa.

Snow is coming

Onneksi erehdyin, sillä päivä oli aivan hurjan hauska! Lunta tuprutti koko päivän ja vähän ihmettelin sitä, kuinka ihmiset uskalsivat lähteä autoilemaan kesärenkaillaan. Kuitenkin, hetken aikaa leikin tyttöjen kanssa pihalla (olisittepa nähneet näiden neitien snow outfits #1, yömekko, toisella ei edes alushousuja, kylpytakki ja crocsit), kunnes iski kamala väsymys ja kääriydyin peittojeni alle. Viiden minuutin kuluttua kuulen yläkerrasta kolmen lapsen kiljuvan “MAIJA! We want to make a snowman!”, joten eihän siinä auttanut muu kuin vetää ulkovaatteet päälle ja painua pihalle. Hauskaa oli ja saimme sormet ja varpaat tunnottomiksi. Lämmittelimme tee- ja kaakaomukien ääressä ja lapsille laitettiin hostmomin kanssa lämmin jalkakylpykin. Lumiukko saatiin valmiiksi ja suloisia kolmikkokuvia sopivasti joulukorttirumban keskelle. Ette arvaakaan kuinka innoissaan hostmomin oli, kun kerroin, että voidaan ladata kuva nettiin ja hakea valmiit 80 joulukorttia tunnin päästä lähimmästä CVS:sta. Jouduin nauramaan ihan ääneen hostmomin touhotukselle! Ihana!

Sledding

Naapurit lumen peitossa

Ikkunan takaa on hyvä katsella märkää maisemaa

Lumesta huumaantuneena jotenkin kummasti päädyin hostmomin ystävättären luo teehetkelle, kun lapset telmivät kavereidensa kanssa. Sitten käytiin hakemassa Snowy Happiness -kortit, joita hostmom päätyi näyttämään jokaiselle vastaantulijalle, ja vihdoin kotiin päästyä minut nakitettiin tyttöjä vahtimaan, kun poikaa piti lähteä kuskaamaan kommunikointikurssille ja hostdadia ei näkynyt mailla halmeilla. Ei siinä mitään. Tehtiin koruja ja silitysjuttuja, sekä juotiin vähän lisää kaakaota. Kun hostdad kotiutui kuuden jälkeen, minä raikkaan pakkasilman väsyttämänä kaaduin suihkun kautta petiin.

Talven ensimmäinen lumiukko Bob

Puoli tuntia kuorsattuani hostmom soittaa kännykkääni kotipuhelimella. “Are you okay, is there something wrong?” “No, I’m good, sleeping…” “Oh, sorry, I thought something happened, I came to your room but you didn’t answered and the music was on”. Oi voi, luuli, että lumi oli saanut minun koti-ikäväni valloilleen ja surin yksin pimeässä huoneessani. Ei sentäs. Lumessa peuhaaminen on vain rankkaa puuhaa.

Sunnuntain vietinkin sitten Katjan kanssa skypeillen (olipa outoa, mutta 5 kuukautta on mennyt hujauksessa!) ja neljä tuntia metsässä tarpoen. Lenkkareissa se ei ollut kovin herkullista, sillä olin lämpimärkä ja kylmissäni alta aikayksikön, mutten millään malttanut jättää lunta rauhaan. Siispä tärisevänä kävelin tunnin matkan vielä kotiin, kun pimeys voitti. Illalla käytiin vielä Jennyn kanssa herkuttelemassa juustokakkutehtaassa 5kk-päivän kunniaksi. Hyvää itsenäisyyspäivää tällä kertaa!

5 months behind, 7 to go!