Fireflies

Pieniä väsyneitä hetkiä. Scrapbookausta, suunnitelmia, haikeutta, valokuvia, lasipurkkien pesemistä, imurointia, lamppujen vaihtamista, mäkäräisten hätistelyä ja pikkupyöräilijälle hurraamista.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

But I’ll know where several are

if my dreams get real bizarre

‘Cause I saved a few and I keep them in a jar

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Jätskiä lounaaksi, youtubetusta, saksaa, uusien teekuppien ihailua, wordpress-surffailua, Kings of Convenience -fiilistelyä, tsemppaamista ja lämpimän huomisen odottelua.

Another turning point

Aamuinen teehetki, YleX ja bloggaus.

Oli tarkoitus lähteä auttelemaan LCC:ta Mommy & Me -tapahtumaan Rockvillen keskustaan kasvomaalauksen merkeissä, mutta sade perui tapahtuman. En kyllä valita, sillä viime yönä ei montaa tuntia tullut nukuttua.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että pyrin nauttimaan jokaisesta hetkestä niin paljon kuin vain pystyn. Tämä voi kuulostaa tyhmältä, mutta yritän vilpittömästi välittää rakkauteni työskentelyyni. Toivon, että se näkyy myös ulospäin. Minun on erittäin vaikea käsittää, että tämä loppuu aivan kohta, ja yritän vain muistaa jokaisen hetken ja tunteen.

Eilen kävin lounasjätskeillä Evan ja Jennyn kanssa ja olisin voinut halata heistä ilmat pihalle, sillä minun tulee ikävä! Kyyneleet taas on silmissä joka kerta, kun mutisen Veralle hei hei, sillä kohta sanotaan heipat eikä tiedetä milloin seuraavan kerran nähdään. Onneksi Henna asuu melkein naapurissa niin ei pääse vuosi karkaamaan käsistä liian nopeasti. Miten tulen toimeen ilman kaikkia näitä ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin? Ei minulla kotona ollut tapana hengata kavereiden kanssa päivittäin, mutta täällä minulla on siihen lähes pakonomainen tarve. Mitä sitten, kun menen kotiin ja siellä ei ole mitään? Eikä DC:kään ole enää muutaman metropysäkin päässä.

Miten voin lähteä täältä ja sanoa vain onnea matkaan seuraavalle aupparille. En osaa kertoa tarpeeksi vakuuttavasti sitä, että tästä vuodesta täytyy ottaa kaikki mahdollinen irti. Aupparin elämä on vuoristorataa, mutta alamäet eivät ole mitään verrattuna niihin lukuisiin kohokohtiin, joita hyppii joka nurkan takaa. Johan tässä itse herkistyy.

Sweet on kyllä suloinen sana. Life is sweet, my dear Jenny, isn’t it? Pian on aika triollemme valloittaa uusi kaupunki. Toronto ja Niagara Falls, here we come!

Come rain or come shine

Äitini kysyi kyläillessään “etkö sie Maija vieläkään juo kahvia?“. Enhän minä ja mielelläni tyydyn teehen. Aamuiset teehetket ovat suloisia. YleX, 107.3 tai mp3-soittimen sekalaiset-kansio shufflella.

Starbucksin Tazo-teet ovat parhautta. Tuoreutta säteilevät ja tuoksuvat Zen, Vanilla Rooibos, Orange Blossoms ja Refresh full leaf -teet ovat suosikkejani. Cabin Johnin Starbucksia tulee suuren suuri ikävä. Kotoa ei taida löytyä viihtyisää kahvilaa varustettuna miellyttävällä musiikilla, mukavilla työntekijöillä ja valloittavalla tuoksulla, johon arjen stressiä voi paeta kirjan tai ystävien ja sanapelien kanssa. Mmmm.

Aupaireilun viimeisinä kuukausina käy läpi erittäin ristiriitaisia tunteita.

Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekkoo liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
kaunis
ja maailma on sun

Yksi niistä, johon ei voi kyllästyä. How beautiful can life be.

It’s something sacred, something so beautiful, something quiet to ease my mind

Toin tänne mukanani vain kourallisen kuvia kotoa (vähän epäilyttää että mihin varastoin ne tuhannet loput). Ei minuun koti-ikävä ole iskenyt, mutta sellainen yleinen haikeus. Vähän tarvitsisi omaa aikaa, mutta toisaalta ei kuitenkaan. Kaksi viikkoa olen putkeen pyörinyt jonkun kanssa melkeinpä ympäri vuorokauden. Ensin vanhemmat olivat visiitillä ja sitten nuorin tyttö päätti tulla kipeäksi, joten taas on lautapelejä ja Bratz-elokuvia kulutettu urakalla. Onneksi väliin mahtui pari jaksoa Muumejakin. Erittäin uupunut olo, mutta uni ei tule. Lisäksi ulkona vain sataa ja sisällä on jäätävää. Vilttejä, teetä ja valitusta. Toivottavasti en flunssaa enää itselleni kehitä. Kuitenkin, tässä taas kuvasarjaa kotoisista maisemista viime kesältä vähän ennen lähtöä.

Viikonloppua ja omia juttuja odotellessa.

Nothing’s gonna change my world

Suurta huviani on käydä läpi kuva-arkistojani ja löytää mielialaani vastaavia otoksia. Muistan sen tunteen, kun olin ottamassa näitä kuvia. Se valo teki näkymästä yhden kauneimmista, joita olen koskaan nähnyt.

Pools of sorrow

Waves of joy

Sounds of laughter

Shades of life

Jos laitan silmät kiinni, nousen taivaisiin

Täällä kävi pienemmälle tytölle pieni onnettomuus viime lauantaina, minkä takia työpäiväni venyi kahteentoista tuntiin eilen ja samoin myös tänään. Huomenna yritetään saada tyttö kouluun, mutta torstaina ja perjantaina kindergarten-oppilaat pysyvät kotona joka tapauksessa. Se tietää minulle kellon ympäri työskentelyä myös loppuviikosta siis. En viitsi kuitenkaan valittaa, sillä nämä tunnit tarkoittavat minulle vain kasoittain Bratz- ja Barbie-elokuvia sekä lautapelejä. Onnettomuudessa loukattiin polvi, joten kymmenen tikin koristamaa jalkaa täytyy nyt vain pitää levossa ja levätä maltetaan vain sohvalla maaten, kunhan leffa on pyörimässä tai muistipelejä tarpeeksi nenän edessä. Liikkumisen puute vain ärsyttää, sillä illat menee kavereita treffaten eikä aikaa ulkoiluun enää jää. Ensi viikolla sitten.

Evan ja Jennyn kanssa mietittiin sunnuntaina, että mitä kaikkea halutaan vielä tehdä ennen kotiinpaluuta. Viikonloppuja on jäljellä 12, joista kaksi menee vanhempien vierailuun. Töissäkin joudun luultavasti pari kertaa vielä lauantaina olemaan, joten realistista olisi ajatella, että 6-8 viikonloppuna on vielä mahdollista lähteä jonnekin. Varattiin viikonloppuja nyt ainakin Niagaran reissulle, Mount Vernonille, Baltimorelle, Philadelphialle, Ocean Citylle, Annapolikselle ja melomiselle. Ainiin, se kansallispuisto Virginiassakin pitäisi päästä näkemään ja viimeinen viikonloppu menee 4th of July -tohinassa. Siinä oli jo yhdeksän. Kyllä sitä Virginian suomitoverin kanssa New York Cityynkin vielä haluaisi. Ai että olisi voinut suunnitella ajankäytön paremmin?

Tuntuu, että olen kotona aivan liian pian. Viime kuussa mietin jo kaihoisasti Suomea, mutta nyt olisi käyttöä muutamalle ekstrakuukaudelle. Tosin polttelee hurjasti tuo kolmastoista kuukausi. Pääsen länttä koluamaan! If you’re going to San Francisco..

People in motion

Miamissa meillä oli huonetoverina kanadalainen hieman alle kolmekymppinen mies, joka oli matkustanut ympäri maailmaa jo useamman vuoden ajan. Viime perjantaina hän otti lennon takaisin kotiin Vancouveriin, kun me lähdimme bussilla Key Westiin.

Dorm-huoneessa jokainen luonnollisesti kertoi elämäntarinansa aina uusiin kasvoihin törmätessä, ja minä olen yhä aivan häkeltynyt tämän kanadalaisen rohkeudesta. Aluksi hän keräsi rahaa ensiaskelia varten ja aina kun pulakausi yllätti, hän etsi töitä, asettui aloilleen hetkeksi ja jatkoi taas matkaansa ansaittuaan ylimääräistä. Erittäin hyvänä bonuksena hänellä oli valmius ammattiin, jolla löysi töitä jokaisesta kolutusta maailmannurkasta. Viimeiseen kolmeen vuoteen hän ei ollut nähnyt vanhempiaan kasvotusten tai edes tietokoneen ruudun kautta, siskonsa hän oli tavannut Väli-Amerikassa seikkaillessaan. “Now I’m ready to go home” -kommentin jälkeen eivät kyyneleet olleet kaukana minulla tai kertojallakaan. Muutaman tunnin ehdin hänet tuntea, mutta harva ihminen pystyy tekemään minuun niin suuren vaikutuksen. Minulla on unelmia, jotka haluan toteuttaa!

You’ve got no destination

Lisäksi tänään sain kunnian tutustua aivan äärettömän suloiseen viisikymppiseen suomalaisrouvaan, jonka tapaamisesta sain lisäannoksen rohkeutta. Think big.

I’d like to say how truly bright you are

Niin se kirjoittaminen käy aina vain vaikeammaksi, kun sitä pitkittää. Samojen pohdintojen ääressä kuitenkin yhä ollaan. Jäädäkö vai eikö jäädä. Kattellaan, mutta kirjoitellaan ensin muita juttuja.

Pari viimeistä viikkoa ovat olleet sellaista pientä alamäkeä, mutta ei kai sitä aina hauskaa voi olla. Viime viikonloppu oli kuitenkin suorastaan mahtava! Komeasti aloitettiin lauantai vierailemalla Valkoisessa talossa! Kuudelta herätys ja kahdeksalta oli lapset vanhempineen pakattu aupparin kanssa autoon. Kyseessä oli tammikuun au pair -tapaaminen, jonka ylijäämäpaikoille hostmomini oli lapset saanut. Yhdeksän jälkeen päästiin porttien sisäpuolelle ja oli kuulkaatte aika kumma tunne seisoskella sen todella valkoisen talon pihalla, kun aidan toisella puolella muut turistit ottivat kuvia. Sisäpuolelta saimme ihailla ensimmäistä kerrosta, jossa ovat mm. State Dining Room (jonne mahtuu jopa uskomattomat 130 ihmistä illallistamaan), Green Room (jonka seinät ovat vihreällä silkillä päällystetty), Red Room (joka on perinteisesti ollut presidenttien vaimojen suosiossa), Blue Room (jossa vieraat otetaan vastaan), East Room (jossa järjästetään tapahtumia lehdistötilaisuuksista häihin) sekä tietenkin eteishalli punaisine mattoineen (jota pitkin ties kuinka moni historiallisesti merkittävä henkilö on kävellyt). Puolentunnin katselun jälkeen astuimme ulos vastakkaiselta puolelta, jossa sai ottaa kuvia, jos sattui kännykässä kamera olemaan. Varsinaiset kamerat olivat kiellettyjä, kuten oikeastaan kaikki muukin (sallitut esineet talossa olivat kännykkä, avaimet ja lompakko). Kuvilla voin sitten lesoilla, kunhan hostdad tyhjentää iPhonensa koneelle. Vähänkö oli siistiä!

Lauantaita jatkoin Café Du Parcin kautta metrolle Annikaa ja Hennaa vastaan. Oli ihana nähdä tyttöjä ja puhua suomea! Kahvia, kortteja, vähän kaupoissa kiertelyä ja muuta mukavaa, kunnes olikin jo aika lähteä takaisin kotia. Oikein vaikeaksi saatiin ilta suunniteltua. Lähdin Hennan mukaan Virginian puolelle ja pääsin ihailemaan hänen hostperheensä linnaa (ja liskoja, hyi!), josta siirryimme aupparitapaamiseen cowboy-tanssin merkeissä. Illan päätteeksi suunnattiin sitten takaisin Marylandin puolelle ja nukkumaan käytiin pienempien tuntien puolella. Miten voikin tuntua niin kotoisalta jonkun seurassa, jonka on tuntenut vasta muutaman päivän ajan! Suomessa tällainen tutustumisvauhti ei tulisi kuuloonkaan ainakaan minun kohdallani.

Aamulla nukuttiin kymppiin asti ja reilun kolmen tunnin taukoamattoman pälätyksen ja matoilun jälkeen raahasimme itsemme taas Virginian puolelle. Nappasimme Annikan mukaan metrolta ja suuntasimme tämän maan 11. suurimmalle ostoskeskukselle Tyson’s Cornerille. Kummasti sitä nautti vaatteiden katselusta, vaikka ei ollutkaan rahaa ostaa mitää. Täällä kun valikoimat on vähän suuremmat kuin Imatran hooämmä. Sovittiin uusi reissu Tysonille kuukauden päähän.

Siitä sitten Best Buyn ja kameraostosten kautta takaisin minun kotia ja Henna jäi vielä maanantaiaamuun asti, ettei väsyneenä tarvinnut lähteä ajelemaan. Kateltiin Pakoa ja kuolattiin Scofieldia, kunnes oli aika painua pehkuihin. Herätys juhlistamaan Martin Luther King, Jr.a oli seitsemältä. Minulle oli luvassa playdate-täyteinen päivä koulujen ollessa kiinni, kun taas toinen tyttö lähti omaan kotiin viettämään laiskaa vapaapäivää.

Nyt sitä sitten on aikaa miettiä jäädäkö vai eikö jäädä. Yhdeksän kuukautta kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä, puoli vuotta kuulostaisi vielä paremmalta, jos ei tarvitsisi sitten länsirannikko-touria tehdä keskellä talvea. Kaipaan aurinkoa. Onneksi täällä on kuitenkin viimeinen viikko vietetty reilun kymmenen asteen lämmössä auringon syleilyssä. Kyllä kelpaa lähteä lenkille pelkissä kollareissa ja hupparissa! Hemmetti mitä minä kotonakaan tekisin!

Sitten voisi sellasta pientä elämysmatkailukoulua alkaa etsiä ja lähteä ainakin harjoittelemaan työelämää Britteihin.

Could you say goodbye to yesterday?

Diu dau. Tekee mieli kirjoitella, vaikkei sen kummempaa sanottavaa olekaan. Hostperhe kiljuu vieressä pelaten Wiitä. Luin juuri ystävän lähettämän meilin. Vera on tulossa katsomaan How I Met Your Motherin sadannen jakson miun kanssa (josko the mom astuisi viimein kuvioihin). Vähän sekava olo. Lisäksi hostvanhemmat kysyivät taas, että haluaisinko jäädä edes 6 tai 9 kuukaudeksi. Elämä on helppoa niin kauan, kun ei tartte miettiä tulevaisuutta ja tehdä päätöksiä. Viimiset kuusi kuukautta on ollut hienoa aikaa, nyt pitäis kääntyä johonkin suuntaan.

Täällä ikävöin kotia ja kavereita, mutta kun palaan kotiin, ei minua siellä oikeasti mikään ole odottamassa, sillä kaikki ovat muuttaneet pois. Onhan siellä koti, mutta vähintään puoleksi vuodeksi pitäisi löytyä töitä kotikunnalta tai muuten menee pelkäksi istumiseksi. Lisäksi kotiin palatessa tulee väistämättä palava ikävä tätä auppariunelmaa. Miksen siis jäisi, mutta miksi jääminen tuntuu vaikealta? Overthinking.