Goin’ places that I’ve never been, seein’ things that I may never see again

Tällä kertaa käytiin vähän New York Citya pidemmällä, vaikka sielläkin pikavierailimme. Perjantai-iltana hyppäsimme Jennyn ja Evan kanssa metroon ja Chinatownista otimme bussin Nyciin. Starbucks-aamupalan ja aupparibongailun (tunnin saldo Starbucksin ikkunassa kytäten aamuseitsemältä oli vähintään 10) jälkeen suuntasimme osoitteeseen, josta tour-bussimme oli määrä lähteä. Tyyny kainalossa ja reppu selässä bussiin, ja minä nukahdin alta aikayksikön.

Vessataukoa, lounastaukoa, vessataukoa, illallistaukoa ja siinä puoli kymmenen maissa illalla saavutimme Niagaran putoukset sekä samalla Yhdysvaltojen ja Kanadan rajan. Läpi pääsimme lähes ongelmitta ja saimme heti ihailla putouksia värikkäässä yövalaistuksessa. Meille annettiin puolentunnin valokuvaushetki, jonka jälkeen väsynyt bussilastillinen turisteja kipattiin motellille nukkumaan. Matka kotoa Rockvillesta motelliin putousten tykö vei 24 tuntia. Bussissa istuminen ei siihen kuitenkaan vielä loppunut, ehei.

Seuraavana aamuna herätys seitsemältä, tavarat kasaan ja taas kohti putouksia ja aurinkoista päivää. Lämpötila huiteli reipasta kolmeakymmentä, joten Maid of the Mist -risteily vesisumun keskellä oli oikein piristävä. Paatilla seilatessa oli erittäin epärealistinen olo ja tuntui kun ylhäältä valuvaa vettä olisi katsonut suurelta valkokankaalta huumaavan jylinän keskellä. Suusta ei päässyt muuta kuin “wow, I can’t believe this” ja vaikka kuinka kuvia yritti ottaa niin tunnelman vangitsemisesta ei tullut mitään. Kun olimme kivunneet takaisin putousten yläpuolelle katselemaan alla risteileviä veneitä, oli vaikea uskoa että olimme itse olleet samassa paikassa vain puoli tuntia aiemmin. Sitä ei voi tietää, jos sitä ei ole nähnyt.

Loppuajan putouksilla vietimme lounaan merkeissä sekä Horseshoe Fallseihin lähemmin tutustuen Skylon Towerin ja putouksista kertovan elokuvan sijaan. Se oli kukkaroystävällisempää ja mielestäni myös parempi vaihtoehto, sillä me saimme tuntea putousten veden kasvoillamme ja kuulla sen pauhun, mitä ylhäältä käsin tornista ei voi kokea. Oli uskomatonta katsella sen kaiken veden valuvan alas aivan parin metrin etäisyydeltä.

Kun putouksia oli vihdoin ihailtu tarpeeksi (tai siis kun oli aivan pakko raahautua bussille, mielelläni olisin siellä viettänyt vielä päivän jos toisenkin), kipitimme bussiimme ja otimme suunnaksi Toronton, Kanadan suurimman kaupungin, jonka alueella asuu noin saman verran ihmisiä kuin koko Suomessa. Kahden tunnin istumisen jälkeen saavutimme päämäärämme.

Pienen bussikierroksen jälkeen saimme ihailla sekä vanhaa että uutta kaupungintaloa lähietäisyydeltä. Jälkimmäinen on muuten suomalaisen arkkitehdin suunnittelema! Sen jälkeen turistibussimme kiidätettiin parlamenttitalon kautta CN T0werille, mutta meidän kolmikkomme valitsi tälläkin kertaa vapaampaa tutkiskelua kaupungissa tornissa vierailun sijaan. Ehdimmekin siinä ajassa koluta lähikatuja, muun muassa entertainment districtia sekä harbourfrontia mansikkapehmikset kourissa.

Heti ensimmäisenä Torontossa pisti silmään nuorten ihmisten paljous. Tunnelma oli muutenkin erilainen Yhdysvaltoihin verrattuna. En tiedä onko se vain oman pääni sisäistä vai oikeasti erilaista. Tuntui mielettömän hyvältä päästä toiseen maahan lähes yhdentoista kuukauden jälkeen! Lisäksi Kanada on aina kiehtonut minua.

Chinatown-pysähdyksen jälkeen meidät vietiin hotellillemme (huomaa, ei hostelli tai motelli vaan hotelli) ja 5:45am herätyksen jälkeen suuntasimmekin jo takaisin kohti kotia. Harmistus, että vierailu naapurissa jäi niin lyhyeksi, sillä siellä olisin viihtynyt erittäin mielelläni paljon kauemminkin. Oli se kaikki kuitenkin sen istumisen arvoista ja ehdottomasti positiivinen kokemus.

Kotimatkalla pysähdyimme tekemään vielä risteilyn Ontario järven 1000 Islands -alueella ennen rajan ylittämistä. Oli ihana seistä kannella ja tuntea raikas viileä tuuli kasvoilla. Maisemat toivat mieleen kodin. En ole nähnyt mitään niin paljon kotia muistuttavaa maisemaa 11 kuukauteen. Vauhdikkaasta menosta viileässä säässä kylmettyneenä käperryin bussin penkille huppareihin ja huiveihin sonnustautuneena ja uljas mp3-soittimeni tuuditti minut uneen.

Maisemat matkalla New York Cityyn olivat henkeäsalpaavan uskomattoman upeat. Tie luikerteli kuin suurten parsakaalikukkuloiden lomassa. Harmittaa, etten koskaan saanut aikaiseksi lähteä vaeltamaan Appalakeille. Maisema oli pelkkää vihreää ja kauneutta, vaikka se ei kuvassa siltä näytäkään.

En voisi onnellisempi olla siitä, että otin tyynyn mukaani. Lähes joka kerta, kun painoin pääni tyynyyn, nukahdin. Se teki matkanteosta melkeinpä nautinnollista, vaikka tunteja kertyikin kymmeniä kolmen päivän aikana. Ehdimme me käydä öisen Times Squarenkin katsastamassa vielä viimeisen kerran tänä vuonna, kunnes oli haikeasti astuttava kotiin vievään bussiin. Hienostihan se matka taittuikin ja kaarsin taksilla kotipihaan tiistaiaamuna 7:15am, kun työt piti aloittaa 7:00am. Bussi oli tunnin myöhässä, joten sille ei voinut mitään. Onneksi minulla on paras hostperhe ♥

Standing on the rooftops

Tulipa tuossa käväistyä New York Cityssa viikonloppuna. Tuttuun tapaan istahdin Chinatownin yöbussiin, tällä kertaa Henna seuranani. Vaihtelevan nukkumismenestyksen jälkeen tutut suurkaupungin kadut avautuivat edessämme auringon noustessa. Koomailimme kylmissämme metroon ja suoraan erään tutun kämpille keräämään voimia ja syömään aamupalaa. Leuka loksahti jo siinä vaiheessa lattiaan, kun ovea oli avaamassa…

Summer in the city

Nyt on äiskä ja iskä heitetty takaisin lentokentälle ja on kuvakertomuksen aika. Kärsikää taas näistä kymmenistä kuvista! Elän kuitenkin paremmin kuvien kuin sanojen kautta.

Ensimmäisten yöunien jälkeen vein vanhempani…

Streets of Philadelphia

Näin siinä käy, kun annetaan sunnuntaiaamu ilman herätyskelloa. Nukuin makeat kymmenen tunnin unet, ja nyt kun ollaan yön pikkutunneilla, uni ei tule eikä kuuden tunnin päästä alkava 12 tunnin pituinen työpäivä jostain kumman syystä houkuttele. Siistä kuvakertomusta Philadelphiasta kehiin. Enjoy!

Sanottakoon näin lyhyesti, että Philly…

My dreams fly me to a place near Baltimore

Annapolis

Main St.

Main St

Maryland State House

Inside the State House #2

Inside the State House #1

Streets of Annapolis

Naval Academy Main Chapel

Navy Yard

Navy Yard

Baby Navy Boy

Which one am I?

Tourist

Adorable little house #1

Spring! Spring! Spring!

Waterfront

View to Main St.

Adorable little houses #2

Adorable little house #3

Adorable little house #4

I’m headin’ for Key-ey-ey West, the key to happine-ess

Here we go. Suunnilleen tällainen oli meidän Floridan reissu:

Pakkaaminen tuotti jo ongelmia, sillä en halunnut maksaa kahtakymppiä matkalaukun ruumaan laittamisesta. Päätin lähteä viikon lomalle selkärepullani ja ahkeran rullaamisen jälkeen se onnistuikin! Hain Evan ja Jennyn meille lauantai-iltana töiden jälkeen, nukuin pari tuntia tyttöjen juorutessa ja sitten olikin aika tallustella metroasemalle, jotta ehtisimme viimeiseen junaan. Yllätys, yllätys, kun saavuimme asemalle, ovet olivat suljettu. Kiitos vaan, että päivitätte aikataulut nettiin näin hyvin. Ei siinä mitään, puheluita hostmomille ja kavereille kolmelta yöllä, ei ihme että vain yksi vastasi ja hänkin humalassa. Saatiin kuin saatiinkin tunnin yrityksen jälkeen taksi ja kolmen dollarin metromatka vaihtu kolmenkympin taksissa istumiseen. Perille kuitenkin päästiin.

Miami Beach loisti kutsuvana lentsikan ikkunasta aamupäivän kauniissa valossa. Lentokentän ovista astuttua saimme vain huomata, että ulkona oli jäätävää – ja meillä pelkkiä kesävaatteita mukana. Linja-autolla hostellille, matkalaukut säilöön ja aamupalan kautta suoraan rannalle. Ranta oli lähes autio viimasta johtuen ahkeria surffaajia lukuunottamatta, mutta minä viihdyin katselemassa ja haistelemassa raikkaita Atlantin tuulia.

Rantaelämää katseltuamme päätimme tutustua South Beachin ympäristöön. Minun vaatimuksestani kävimme tsekkaamassa Miami Inkin studion, jossa kävin vain nopeasti pyörähtämässä, kun kumpikaan matkaseuralaisistani ei tiennyt mistä oli kyse. Tylsää. Kävelimme siellä täällä pitkin Washington Avenueta ja Ocean Drivea, lounastimme ja nautimme lomamme ensimmäisestä päivästä. Kummia ei tapahtunut ennen kuin lähdimme valmistautumaan iltaa varten. Hauska siitä tulikin!

Seuraavana päivänä pakattiin laukut downtown-reissua varten, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun olimme kävelemässä bussipysäkille. Kello oli 10:00 ja pitkähihainen alkoi hiostamaan. Pieni palaveri, takaisin hostellille ja rantakamat kassiin. Oli ehdottomasti oikea päätös, sillä toista samanlaista päivää Miamissa ei enää tullut. Muutama tunti makoiltiin auringossa tekemättä mitään, kunnes miun pää alko mennä sekasin liiallisesta paisteesta. Lähdettiin takaisin hostellille valmistamaan pastaa. Meidän kokkimme Jenny ajatteli meidän olevan erikoisen nälkäisiä ja tuuppasi veteen pastaa seitsemän ihmisen edestä, vaikka ruokailijoita oli vain kolme. Täyttävän lounaan jälkeen oli hyvä lähteä pienelle kävelylle. Päädyimme Jennyn toivomuksesta Lincoln Mallille, eli kauppojen reunustamalle kävelykadulle South Beachilla. Minun saldoni oli safarityyppiset shortsit 40% alennuksesta Gapista.

Kolmanneksi päiväksi olimme varanneet matkan Evergladesin kansallispuistoon, yksi reissun must do -jutuista. Bussi haki meidät hostellin edestä aamupalan jälkeen. Ensimmäisenä oli luvassa airboat-ajelu suolla. Bongasimme kilpikonnia, lintuja ja jopa kaksi alligaattoria nauttimassa auringosta. Onneksi ne jättikäärmeet jäivät näkemättä. Siinä vaiheessa venen reunapaikka olisi tuntunut erittäin epäturvalliselta, kun kahden metrin päässä oleva paikoilleen jähmettynyt alligaattorikin sai aikaan kylmiä väreitä. Veneilyn jälkeen olikin sitten wildlife show’n vuoro, jossa meille näytettiin kuinka painia alligaattorin kanssa. Sain myös skorpionin kahden sentin päästä naamastani, kun herra wildlife-asiantuntija innostui esittelemään ‘kaunokaistaan’. Takana istuvat saivat kärsiä, kun tipuin penkkien väliin yrittäessäni pakoilla piikkihäntää. Keräsinpä myös rohkeuteni ja nostin alligaattori Larryn käsivarsilleni. Eivät olleet järkytyksen kyyneleet kaukana, kuten kuvasta voi päätellä!

Kansallispuistovisiitin jälkeen bussikuskimme tiputti meidät kyydistä Miamin Baysidessa. Kaunis satama-alue kauppoineen ja turistipuoteineen. Hard Rock Café -lounaan jälkeen nautimme hetken raikkaasta säästä, kunnes bussi kuljetti meidät takaisin hostellillemme. Loppuilta meni auringonlaskua etsiessä, Rossissa mekkoja ihaillessa (joista yksi ihana retrokuvioinen tarttui mukaankin!) ja South Beachin iltavalaistusta ihaillessa.

Neljäntenä päivänä oli tarkoitus tutustua downtowniin ja Coconut Groveen, mutta yläilmoissa kulkevalla metroraililla downtownin läpi matkustaessamme huomasimme, ettei siellä ole paljoa nähtävää, joten päätepysäkiltä suuntasimme askeleemme kohti Coconut Grovea. Suunta oli oikea, mutta saimme huomata, että bussiliikennettä sinne ei ollut. Kävelymatkaksi se olisi ollut liian pitkä, joten istahdimme vain ensimmäiselle vastaantulevalle pysäkille ja otimme ensimmäisen ohi ajavan bussin – onneksemme se suuntasi Key Biscayneen!

En ole vieläkään jaksanut selvittää, kuuluuko Key Biscaynen saari Miamiin vai ei. Noin puoli tuntia istuimme bussissa ja hyppäsimme pois kyydistä, kun saavuimme saaren keskustaan. Pienen pyörimisen jälkeen löysimme sattumalta info-pisteen, jossa työskenteli myös Marimekon Miamin puodissa töissä oleva nuori nainen. Hän oli erittäin innoissaan, kun kuuli minun olevan Suomesta. Muutenkin ihmiset olivat aina huvittuneita, kun esittelimme itsemme “I’m from Germany”, “I’m from Finland”, “And I’m from Belgium”. Our sweet international group.

Neljäntenä päivänä olikin jo hyvä saada kartat messiin. Meille suositeltiin Key Biscaynen kärjen Bill Baggsin State Parkia, johon kävelimme noin puoli tuntia. Kahden dollarin sisäänpääsyn maksettuamme saimme vaeltaa Nature Trailia pitkin yhdelle USA:n top10 rannoista. Ranta oli yllättävän pieni, mutta hiekka oli upeaa ja vesi ällistyttävän turkoosia. Aallot eivät hakanneet rantaa, joten lämpimämmällä ilmalla siellä varmasti kelpaisi pulikoida. Kävimme lounastamassa Lighthouse Caféssa, mutta itse majakkaan emme jaksaneet kiivetä, vaikka näkymät olisivat varmasti olleet upeat. Sitten jätettiinkin ranta taaksemme ja jatkoimme vaellusreittiä No Name Harboriin, jossa ihailimme auringonlaskua kuumien kaakaojuomien kera. Ennen hostellille paluuta pyörähdimme kaupassa hakemassa juustokakkua iltapalaksi, mutta perille vievää bussia jouduimmekin odottamaan noin tunnin verran. Ei tuo saarelle vievä liikenne ihan vilkkaimmasta päästä ole, kuten ei muutenkaan Miamissa. Siellä elämäntapa on kymmenen kertaa rennompi pääkaupungin vilinään verrattuna, ja sen kyllä huomasi kun bussit kulkivat milloin huvitti. Key West olikin taas sitten ihan toinen juttu. “I wouldn’t count on buses, just take a taxi.”

Tämä ilta hostellilla oli jotenkin erikoisen söpö. Meillä oli kahdeksan hengen mixed dorm, johon kuuluivat meidän kolmen lisäksi ‘grandpa’, hostellissa melkeinpä asuva hassu brittimies (joka ei jättänyt petiänsä ja läppäriänsä kuin hätätilanteessa), saksalainen Harvardiin haluava opiskelijapoika, kaksi saksalaista aupparia Nycin suunnalta, ja kanadalainen edellisessä postauksessa mainittu maailmanmatkaaja, joka otti grandpa’n paikan huoneessa viimeisenä iltana. Kuitenkin, söpön illasta teki se, että istuimme omilla sängyillämme viltteihin kääriytyneinä, juteltiin niitä näitä ja lopulta menimme kaikki samaan aikaan nukkumaan good night -toivotusten saattelemana. Harvoin sitä noin dorm-huoneissa toimitaan ja juuri ennen nukahtamista naureskelimmekin sille.

Pyykkioperaation ja yöunien jälkeen pakkasimme tavarat ja otimme bussin Greyhoundin bussiasemalle. Tai me siis luulimme, että asema olisi siellä, mutta todellisuudessa bussit lähtivätkin lentokentältä. Harhailimme Miamin turvattomammalla alueella ja jokainen vastaantulija sanoi meille “you shouldn’t be here, turn around and go back”. Lopulta saimme suojelijoiden turvaamina taksin, joka kiidätti meidät lentokentälle. Koko matkan saimme kuulla, että “God bless you”, kun selvisimme turvallisesti perille. Matkalaukun painon kanssa oli ongelmia, mutta pienen huijauksen jälkeen saimme sen bussin ruumaan. Huomasi kyllä, että olimme Jenkeissä ja Miamissa, kun meidänkin laukut tarkastettiin kolmeen kertaan huumekoiran kanssa.

Oi Key West, Oi Key West. Neljän tunnin bussimatkan ja taksiajelun jälkeen saavuimme hostellillemme. Huone oli viihtyisä female dorm, joskin kylmä. Lisäksi kahdeksalle hengellä oli käytössä vain yksi vessa ja suihku, mikä aiheutti harmaita hiuksia, kun viimeisenä aamuna odoteltiin suihkuvuoroa kaksi tuntia. On se hienoa, että otetaan muut huomioon.

Heti ensimmäisenä täytyi lähteä katsastamaan Southernmost Point of Continental USA, joka oli vain kivenheiton päästä hostelliltamme. Kävelimme pitkin söpöjä pikkukujia ja Duval Streetia, jonka varrella kaikki kaupat ja ravintolat olivat. Illallistimme varmasti yhdessä maailman kauneimmassa Hard Rock Caféssa ja eksyimmepä myös maisemavalokuvaaja Peter Likin galleriaan. Galleria pelasti myrtsin iltani täysin eivätkä olleet kyyneleet kaukana, kun olin niin innoissani lumoavasta näyttelystä.

Seuraavan auringonnousun aikaan pakkasin kamerani mukaan ja lähdin tuulettamaan päätäni. Edellisen illan pahantuulisuus ei ollut yön aikana täysin kadonnut, joten ajattelin että raikas ulkoilma auttanee. Niin se tekikin, kun kaksi tuntia vaelsin rannoilla, kiipeilin aitojen yli ja livahdin hienon hotellin yksyityisbeachille. Ilman karttaa ja puhelinta ei ollut fiksua lähteä matkaan, kun ajankulusta ei ollut mitään hajua ja pientä eksymistäkin tapahtui. Hostellille palattuani oli kuitenkin erittäin rentoutunut olo ja olin taas iloisin mielin viettämässä päivää tyttöjeni kanssa.

Asteltiin Duval Streetia ylös ja alas, katsastettiin Miamin hostellin grandpa’n suosittelema patsaspuisto ja syötiin suuren suuri buffetlounas. Istuttiin ravintolassa kaksi tuntia, koska 45 minuutin armottoman mässäilyn jälkeen oli hankala päästä liikkeelle. Jenny nukkui ja minä yritin pysyä hereillä Evan kanssa. Kun lähdimme ravintolasta, huomasimme, että meillä oli 10 minuuttia aikaa ehtiä snorklauksen ilmoittautumiseen, jonka olimme iltapäiväksi varanneet. Huono juttu oli se, ettei meillä ollut hajuakaan mistä paikkaa etsiä. Onneksemme törmäsimme Furyn, vesiseikkailuja järjestävän yhtiön, matkoja kauppaavaan ystävälliseen naiseen ja viiden minuutin hölkän jälkeen saavuimme oikealle ovelle. Paikanpäällä saimme kuitenkin kuulla, että lähtöä on lykätty, kun päivät pitenevät ja poistulo oli ajoitettava auringonlaskuun, kun seikkailu kerran nimeä Sunset Rum & Reggae nimä kantoi.

Puoli tuntia myöhässä meidät lastattiin veneeseen. Juttelimme ystävällisen vanhemman naisen kanssa suurimman osan ajasta. Sen jälkeen meille pidettiin pieni perehdytys snorklaukseen ja sitten olikin aika vetää märkäpuvut päälle ja hypätä veteen. Meitä oli peloteltu, että vesi on jäätävää tähän aikaan vuodesta ja märkäpuvun vuokraus on sen takia erittäin suositeltavaa. Veneestä mereen hyppäämiseen täytyi sitten kerätä rohkeutta, kun kylmän veden kanssa kohtaaminen yhtäkkiä ei ole mukavan tuntuista. Lisäksi ajattelevainen miehistön jäsen houkutteli kalaparvia veneen ympärille. Mukavahan sinne oli sitten hypätä! Ja nyt voin kaikille kehuskella, että olenpa snorklaillut Karibialla!

Mutta mutta, hyppäsin turkoosiin maailmaan ensimmäisenä meidän porukasta ja ensimmäiset 5 minuuttia hoin vaan, kuinka lämmintä vesi oli – noin 18 astetta! Miehistön jäsenistä veteen meitä vahtimaan tullut nuorukainen vain vapisi kahteen täyspitkään märkäpukuun sonnustauneena “You are crazy”. Kukaan ei oikein halunnut minun mukanani lähteä kauemmaksi snorklaamaan, joten erkanin porukasta. Liian matalalle en uskaltanut mennä, sillä ehdoton sääntö oli olla koskematta mihinkään. Tunnin verran katselin meren pohjaa ja oli muuten hurja näky! Aurinko ei ollut suosiollinen sinä päivänä, joten väriloisto ei päässyt oikeuksiinsa, mutta kaunista se silti oli. Ja minä suuresti kaloja inhoavana ihmisenä vain virnistelin innostuneena, kun metrin pitkät hopeakyljet uivat aivan vierestäni. Upeaa!

Vedestä noustuamme oli ihanan rento olo. Juttelin miehistön kanssa ja saimme tietää, että Stephen Marleylla (Bob Marleyn pojalla) olisi samana iltana konsertti satamassa. Oi oi, iltasuunnitelmat selkiytyivät aika nopeasti. Paatillekin saimme kutsun, mutta oli se liian suuri ja liian näkyvällä paikalla, että olisimme sitä bonganneet vasta kuin konsertin jälkeen. Anyway, oli aivan mieletöntä! Kaikki halusivat vain pitää hauskaa ja reggae sopi tunnelmaan täydellisesti. Sain muuten huomata, että on erittäin vaikeaa tanssia sellaisen kanssa, joka oikeasti osaa tanssia. Hoin vaan, että nyt nyt nyt pitää pysäyttää, kun pää alkoi mennä pyörälle. Kuvasaldo on suunnilleen tämä, kun jätin oman kultani hostellille.

Konsertin jälkeen karistimme yli-innokkaan ukrainalaisen kannoiltamme ja törmäsimme tuttuun miehistön jäseneen. Palloilimme ympäri Key Westia yön pikkutunneille asti. En muista, koska olisin viimeksi pitänyt noin paljon hauskaa! Erinomainen päätösilta erittäin onnistuneelle reissullemme.

Viimeisen päivän vietimme manner-Yhdysvaltojen eteläisimmällä rannalla maaten. Aurinko oli liian kuuma, joten minä tyydyin istumaan kadun varrella varjossa katsomassa huoletonta ihmisvilinää. Se on uskomatonta, kuinka erilaisia ihmiset ovat Key Westissa tähän pääkaupunkiin verrattuna. Rentoa ja huoletonta. Oi oi oi. Täydellinen paikka nimenomaan lomailevalle aupparille. Voi kunpa vielä joskus näkisin Key Westin kesän!

Chocolate filled weekend in Hershey

Nyt on suomitytöt turvallisesti tällä puolella palloa vetelemässä päiväunia. Siispä minä katson jouluspesiaaleja telkkarista ja tartun tilaisuuteen päivittää blogin ajantasalle.  Nyt menee taas hyvin! Hostmominkin kuulin puhuvan selkäni takana siskolleen “Maija is so happy with her friends now!“

Muutama viikko sitten tehtiin perhematka “maailman makeimpaan” kaupunkiin – Hersheyyn, Pennsylvaniaan. Matkaan lähdettiin perjantaina koulun jälkeen ja takaisin ajeltiin sunnuntaina vielä valosaan aikaan. Viikonloppu rakentui puhtaasti suklaan ympärille samoin kuin koko kaupunki.

Puolet meidän huoneestamme

Peilivessa

Herkullista tapettia

Kun saavuimme meidän ihanaan Hershey Lodgeen, vastassa oli ystävällinen henkilökunta tervetuliaissuklaalevyineen. Lodgessa oli suuri olohuone asukkaille takalla ja sohvilla varustettuna. Tuplahuoneessamme sitten oli Hershey Kiss -tapetit sekä samalla kuosilla varustetut lakanat. Yksi hienoimmista paikoista, jossa olen yöpynyt.

Hershey Lodgen olohuone

Ensimmäinen iltamme kului lähinnä illallisen parissa sekä myöhemmin tuttavaperheen lasten kanssa kokoonnuimme katsomaan huoneeseemme joululeffoja. Illalla saatiin isot huudot siitä, ketkä laitetaan samaan sänkyyn nukkumaan, kun sänkyjä oli neljä ja asukkaita kuusi. Kaikki lapset halusivat oman sängyn, mutta lopulta pienin tyttö tuupertui väsymyksestä lattialle ja nukkui siinä ensimmäisen yön.

Seuraavan aamun aloitimme mukavasti uimareissulla. Lasikatettu allas auringonpaisteessa oli melkoisen mukava. Vesileikkien jälkeen suuntasimme jättibuffetille aamupalaa hakemaan, ja yllätys yllätys saimme suklaata! Suklaahippupannukakkuja, pannukakkuja suklaalla, omeletteja suklaalla, hedelmiä suklaan kera, suklaamuroja, suklaahippuja ihan pelkästään.. Ei puutetta sokerista! Minä kyllä söin koko rahan edestä, mutta olisi sillä sitten pärjännytkin syömättä mitään muuta koko päivänä.

Muroja, makkaraa, pekonia, munakasta, pannukakkuja, suklaata.. Lasten aamupalaa.

Mahat täytettyämme laitoimme lisää vaatetta päälle ja ajelimme Chocolate Worldiin, jossa saimme tutustua suklaan valmistukseen, ja loppupäivän vietimme Hersheyparkissa ajellen huvipuistolaitteissa ja jäätyen jonoissa. Aurinko paistoi kauniisti, mutta tennarit eivät pitäneet jalkojani lämpiminä ja olin syväjäässä alta aikayksikön. Seitsemän tuntia sinnittelin, kunnes rohkaistuin sanomaan, että nyt kannattaisi lähteä. Molemmat perheet tarttuivat ehdotukseeni ja suuntasimme illalliselle aivan ihastuttavaan ravintolaan. Saimme kaksi pöytää (aikuisille ja lapsille) aivan takan vierestä, mikä hyvään ruokaan yhdistettynä oli taivaallista. Tunnin aterioinnin jälkeen lapsista vanhin oli kuukahtanut lattialla takan eteen ja oli jo syvässä unessa.

Hershey Park

Skyview

Yhteiskuva maapähkinävoisuklaan kanssa! Yök.

Karuselli

Nokat suunnattiin kohti hotellia, mutta kun automme pikkumies tajusi Hersheyn Makeiden Jouluvalojen jäävän välistä, alkoi armoton väittely siitä, että lähdetäänkö katsomaan Hershey’s Sweet Lightseja vai ei. Lopulta istuimme autojonossa kaksi tuntia, mutta näimme kuin näimmekin ne kuuluisat jouluvalot. Maileja pitkä tie, joka oli koristeltu kauttaaltaan jättimäisillä jouluvaloilla, jotka esittivät jouluaiheita, taruolentoja ja kuuluisia satuhahmoja. Ihan hienoahan se oli, mutta eikö jenkeillä todellakaan ole parempaa käyttöä sille kaikelle energialle! Huh huh.

Sweet Lights of Hershey

Hotellille vihdoin päästyämme lapset nukahtivat ennen kuin ehtivät pyjamat vaihtaa päälle ja niin tein minäkin. Seuraavana aamuna heräsin kurkkukipuun ja pieneen kuumeiluun, mutta pakkailun ja lepohetken jälkeen olin valmis suuntaamaan muiden kanssa aamupalabuffettiin. Taas ahdoimme itsemme aivan liian täyteen ja melkein heti sen jälkeen nousimme autoon ja ajeltiin parin tunnin matka kotiin.

Hershey Kisses

Rentouttava viikonloppu se ei ollut, mutta silti nautin siitä. Tehtiin paljon mukavia juttuja ja ilman tätä perhereissua en olisi Hersheyta nähnyt. Hersheyn maitosuklaa on muuten epäherkullisinta suklaata, jotka olen koskaan eläissäni maistanut.

Life is sweet

Mielikuvituksen puutteesta ja laiskuudestani johtuen saatte nauttia minun ja Jennyn ytimekkäästä matkapäiväkirjasta Bostonin reissulta. Here we go.

DAY 1

~ Landing in foggy rainy Boston, metro to our hostel – HI-Downtown.
~ Heading to Cambridge/Harvard, raining cats and dogs, WIND, suffering tourists looking for a building that doesn’t exist.
~ Fascinating MIT (Massachusetts Institute of Technology) Museum
~ Went out for a little fancier dinner at Charley’s Newsbury Saloon, pretty Christmas lights and MUSIC.
~ Good night @ 8:18pm
~ P.S. Ocean City pictures are HILARIOUS! If only you could see them..

Harvard

Christmas

DAY 2

~ Nice breakfast after loooong sleep
~ Freedom trail, here we come! Wish Eva was with us as we are not that into history.
~ Walking, walking, walking.. I know you love me, Jenny!
~ The ugliest Hard Rock Café that we’ve seen so far, though inside it looked pretty nice.
~ Lots of steps (291), all the way to the top of the Bunker Hill (=fake Washington Monument in the eyes of almost DC resident).
~ Follow the red line, the red line..
~ Graveyards and lots of history
~ Navy Yard
~ BOSTON SKYLINE by night and at least 100 pictures (oh, did you know that it gets dark so early!)
~ Chinatown dinner (um, where did you forgot our dessert?)
~ Picture party @ hostel

Tourists’ Steps of Life in Boston
Step 1:  life is sweet (hello Boston!)
Step 2:  life is against us (evil metro and rain)
Step 3:  freezing to death (the wind comes)
Step 4:  reincarnation (say hello to the sun)
Step 5:  life is sweet again (can you believe, we’re in BOSTON!)

Jenny and I

Freedom trail

My beautiful travel companion

DAY 3

~ Early wake up and breakfast
~ Museum of  Science and totally overrated Harry Potter exhibition ($26 was way too much)
~ Walk, walk, walk to the Quincy Market for all American lunch.
~ Last piece of Freedom trail and the lovely park with ice rink and (swan boat) lake (OUT OF BATTERY no fair, dear Nikon :( ).
~ Let’s take a video “Yay, we’re in Boston!”
~ Walking – downtown – walking – Starbucks – walking – shops – walking – Starbucks, see the pattern?

City

Skating

Soon we (Jenny, as I already got everything with me) need to go and get our stuff – and go back home (by bus, what were we thinking?). Fortunately we live in DC <3

Anyway, WE ♥ BOSTON!

Love, Maija & Jenny

Lähtisin kernaasti uudemmankin kerran, jos rahnaa riittäisi. Valokuvauksellinen kaupunki ja oijjoi haluan tutustua paremmin sen historiaan!

Time travelers

Pitäisiköhän sitä jotenkin palata siihen rytmiin, joka oli päällä vielä pari kuukautta sitten. Nyt päivityksiä tulee muutaman viikon välein, ja jokaisesta kokemastani jutusta tulee tekstiä sitten pari lausetta. Virallista päiväkirjaa jaksoin kirjoittaa ensimmäiset kaksi viikkoa, joten olisi mukava saada muistoja ylös edes jotenkin sanojen muodossa. Onneksi tietokone on tukossa valokuvista ja scrapbookaaminen on mielekästä.

Aloitetaan vaikka kolmen viikon takaisesta Pennsylvanian reissusta. Vietettiin lauantaita viereisessä osavaltiossa kolmen saksalaisen ja yhden suomalaisen voimin: minä, Vera, Anja ja Julia. Päivän tarkoituksena oli tutustua Lancaster Countyyn, jossa tutustuimme amishien maailmaan. Ensimmäisenä katsastimme Central Marketin, joka alkoi kylläkin jo puolenpäivän jälkeen tyhjentyä. Nappasimme mukaan kuitenkin lounasta ja postikortteja. Kierreltiin pieniä katuja ja tunnelma oli melkoisen pysähtynyt. Tuntui, että kaupunki on jämähtänyt paikoilleen parikymmentä vuotta sitten. Kaupat ja ravintolat olivat vanhanaikaisia, ja jokaisella kuistilla oli keinutuolit ilman taloon kiinni köyttämistä, mikä on aika rohkeaa, jos ei halua niiden katoavan.

Anja, Julia, Vera, Maija

Central Market

Records

Kiertelyn jälkeen suuntasimme maaseudulle etsimään amish-yhteisöä. Matkalla pysähdyimme antiikkimarkkinoilla, joilta ostin reilulla dollarilla kaksi valokuvakehystä. Maaseudun saavutettuamme totesimme paikan olevan tehty vain turisteille. Siellä oli jopa mahdollista päästä amishin ohjastamalle hevoskärryajelulle. Tuli sellainen olo, että onko nämä edes oikeita amisheja. Ei siinä mitään, kierrettiin paikallisten pitämissä käsityökaupoissa. Mielettömän kauniita tilkkutäkkejä ja koriste-esineitä. Turistien keskeltä lähdimme päämäärättömästi ajamaan ympäri maaseutua. Siellä törmäsimme autenttisempaan elämään. Amishit työskentelivät pihoilla ja pelloilla hatuissaan ja huiveissaan, ja pimeän saavuttua he katosivat taloihinsa ja me suuntasimme kohti kotia. En oikein tiedä mitä ajatella reissusta. Ei tuntunut reilulta tunkeutua heidän alueellensa. Mutta turismin on pakko olla iso osa heidän elantoansa, sillä siihen elintasoon mitä nähtiin tarvitaan enemmän kuin vanhainaikaista maanviljelyä.

Quilts

Vera

Amish Country

Oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja rentouttava reissu ja oli helppoa, kun päästiin autolla lähtemään. Bensa on täällä hurjan halpaa verrattuna kotimaahan, sillä ajeltiin yhteensä noin seitsemän tuntia ja jokainen maksoi kuskille $7. Ainiin, taloon oli viime viikonlopun aikana ilmestynyt kolmas auto, että ehkä pääsen joku viikonloppu pyörähtämään Annapolisissa ja Baltimoressa!

And I don’t want to go home right now

Ehkä sitä pitäisi joskus päivittää tätäkin blogia ajantasalle. Aloitetaan New Yorkin reissusta, jolta palasin aikalailla tasan viikko sitten, parinkymmenen minuutin heitto suuntaan tai toiseen.

Matkaan lähdettiin lievästi flunssaisena lauantaiaamuna kello 6:45. Hostmom ei suostunut sitten millään siihen, että olisin ottanut paikallisbussin varsinaiselle DC-NYC-bussipysäkille, vaan vaati saada viedä minut autolla Rockvillen keskustaan. Ei siinä mitään, sain lisätunnin unia. Aamu oli kiireinen ja aamupala olisi jäänyt väliin, jos hostmom ei olisi yllättänyt minua lounasboksilla. Hervoton hymy kasvoilla ja tippa linssissä käärin paperipussin auki bussiin istahdettuani – sisältä löytyi kananmunavoileipä (täällä suosittua on munavoin amerikkalaisversio, majoneesia voin sijaan, ja on muuten yllättävän hyvää!), omenasosepurkki, mansikoita, suolakeksejä ja herkkuna muutama Herseyn suklaapusu (jälkimaku tässä suklaassa on vain niin oksennusta muistuttava, että ei tee mieli täkäläistä fazeria maistella). Kutakuinkin tällaisen lounaan teen kuitenkin lapsille päivittäin kouluun mukaan, joten minusta eväskassin pakkaaminen oli hostmomilta aivan uskomattoman suloinen teko.

Bussimatka meni vauhdilla ja New York Cityyn saavuin siinä yhdentoista pintaan. Oli hurjaa nähdä Jenny bussin ikkunasta. Olin iloinen! Päivä Cityssa meni sitten Brooklyn Bridgea tutkaillessa, Ikean lihapullia maistellessa, Wall Streetia ja Ground Zeroa pällistellessä sekä Times Squaren vilinää ihmetellessä. Taidettiin yrittää käydä myös yhdessä tavaratalossa, mutta ahdistushan siellä iski. Liikaa ihmisiä. Päivän kääntyessä kohti iltaa otettiin sitten juna Grand Centralilta Scarsdalen kulmille. Käveltiin Jennyn kotikartanolle, sain talokierroksen ja sitten lähdettiinkin jo kuningatarsmoothieita nauttimaan paikalliseen jätskibaariin.

Smoothieita siemaillessa ja seuraavana aamuna altaassa lilluessa mietiskeltiin elämäämme täällä rapakon toisella puolen. Tultiin siihen tulokseen, että päätös  lähteä auppariksi oli oikea. Opiskelu ei juuri tällä hetkellä inspiroi ja elämä täällä tuntuu lähinnä pidennetyltä kesälomalta. Lasten kanssa peuhaaminen on jotain sellaista, mitä on vaikea kutsua työksi. Molemmilla on upeat perheet, hyvä sijainti, kavereita.. Hyvä olo. Täällä sitä nautiskellaan takapihan uima-altaassa, kun muut istuvat koulunpenkillä tai raatavat läksyjen kanssa kotona, muah! Anteeksi :)

Mitäs sitten. Sunnuntai meni suureen ostoskeskukseen tutustuessa neljän suomalaistytön voimin. Mukaan tarttui sitten Cheesecake Factoryn herkkuja, joita nautittiin ennen ja jälkeen hikisempääkin hikisen jalismatsin. Uupuneina päivän urheilusuorituksesta hyppäsimme vilvoittavaan altaaseen pelaamaan vielä erän vesikorista! Minua ja Saijaa ei selvästi ole luotu urheilijoiksi, mutta onneksi Jenny ja Eve hoitavat sen osan meidänkin puolesta. Ei se mitään, hauskaa oli. Illalla päädyttiin vielä Yonkersin rautatieasemalle NYCin valoja katselemaan kolmen dollarin kiinalaisen (ruoan) kera.

Maanantaina pakkasin säkkini, ja korvapuustipussin ja ruokakaupan kautta eksyimme padolle piknikoimaan. Mukana oli kolme suomalaista, kaksi saksalaista ja yksi brasilialainen. Oli yksi au pair -historiani parhaimmista hetkistä tähän mennessä. Brassitytöllä oli akustinen kitara mukana, jonka säestyksellä lauloimme auringon paisteessa. Oli jotenkin niin levollinen ja eteerinen olo. Ei siinä voinut kuin hymyillä. Eikä noin hieno aamupäiväpiknikki tehnyt lähtöä kotiin yhtään helpommaksi.

Kahden aikoihin Jenny ja Saija pudottivat minut kuitenkin juna-asemalla ja matkani kohti DCta alkoi. Olin onnistunut katsomaan juna-aikataulut väärin ja olin puolitoista tuntia tarkoitettua aikaisemmin bussipysäkilläni. Siinä sitten hyppäsin aikaisempaan bussiin, sillä ruumis kaipasi kipeästi lepoa, vaikka mieli olisi vielä mieluusti kirmannut ympäri Isoa Omenaa sen puolentoista tunnin verran. Nukuin suurimman osan matkasta, mutta silti se tuntui kestävän ikuisuuden. Vasta kun näin Capitolin iltavalaistuksessaan DChen saapuessa hyvä mieli valtasi pään. Täällä sitä asutaan aivan uskomattoman kauniissa kaupungissa Yhdysvaltojen itärannikolla.

Nyt vain odottelemaan vieraita NYCin suunnalta, Jennyy!