Oh, it’s a jolly holiday

Nyt on Helsingin ja Turun visiitit takana ja istun kotona mukavassa tuolissani. Kohta aloitan elokuvan katsomisen, kunhan saan päätettyä mistä aloitan: Pieni merenneito, Maija Poppanen vai Moottoripyöräpäiväkirjat. Luulen, että tähän iltaan sopii piirretty, sillä väsymys ei anna ajatusten vaipua monimutkaisempaan maailmaan.

Lähdin keskiviikkoiltana kohti Helsinkiä. Rautatieasemalle Omma tuli vastaan, mutta sitä ennen sain puhua muutamat hetket englantia Jenkeistä Suomeen muuttaneen miehen kanssa. Englannin puhuminen oli ihanaa, enkä malta oottaa, että opin kielen sujuvaksi. Kuitenkin, Omman kanssa käytiin tarkastamassa USA:n suurlähetystön sijainti, jotta seuraavana aamuna osaisin paikalle suunnistaa. Paikka näytti pelottavalta ja tunnelmaa vahvisti porttien edessä partioiva poliisiauto. Muuten alue oli erittäin kaunista seutua. Aamulla olin luonnollisesti ajoissa paikalla, ja minua kohtasi suomenkielinen kohtelu portilla kuten myös toimiston puolellakin. Englanniksi minulta kyseltiin vain, että montaako lasta olen menossa hoitamaan ja olenko ollut yhteyksissä perheeni kanssa. Sitten vain ilmoitettiin, että viisumini on hyväksytty, ja nyt se odottaa postissa noutamista.

Helsingissä satoi koko ajan ja niin teki myös Turussa. Viima ja sade vei kesäfiiliksen pois, mutta mieltä lämmitti ihkaensimmäisen nettituttavuuden tapaaminen. Minusta tuntuu jotenkin uskomattomalta, että pidämme yhä yhteyttä ja kuinka mukava on aina livenä tavata. Päivä meni sateesta huolimatta hienosti ja oli äärettömän mukava nähdä vielä ennen lähtöäni. Haikeus ja surumielisyys yllättivät muutamalla kyynelellä, kun astuin Helsinkiin vievään junaan.

Samaisessa junassa, vieressäni, istui noin seitsemänvuotias tyttö, joka oli ollut ystävänsä luona vierailulla Turussa. Oli ihana nähdä, kuinka reipas pieni matkustaja oli. Vaihdettiin hymyjä ja virnistyksiä monta kertaa kahden tunnin aikana, mutta silti istuimme molemmat hiljaa koko matkan. Hänen äitinsä soitti kahdesti junamatkan aikana ja tomerasti tyttö vakuutti muistavansa kaikki sovitut asiat ja osaavansa jäädä oikealla pysäkillä pois. Espoossa oli sitten äiti vastassa, ja kyllä se nosti suupielet kohti kattoa, kun näki äidin ja tyttären iloisen kohtaamisen junan ikkunasta. Varmistuin yhä enemmän siitä, että päätökseni lähteä au pairiksi on oikea!

Kampissa odottelin bussia lähteväksi syväjäätyneenä. Sain kuitenkin vallattua bussin viimeisen penkkirivistön, jolla maatessa uni maittoi koko matkan ajan. Heräsin noin kymmenen kilometriä ennen Simpeleen pysäkkiä ja siellä oli iskä vastassa. Suihkun kautta puhtaiden lakanoiden väliin ja herätys 13:40. Aamupalaksi lakritsiteetä ja eilinen jakso Teho-osastoa. Koko päivä on mennyt hymyn kare huulilla sateesta ja harmaasta ulkomaailmasta huolimatta.

Erityisesti yksi asia on huvittanut minua tänään suuresti. Herätessäni muistin unen, jonka näin viime yönä. Unessa olin saapunut New Yorkiin Au Pair -koulutukseen ja nukkumaan käydessäni löysin jättikokoisen keltavalkoisen käärmeen sängystäni. Paniikissa tapoin käärmeen sängyn vierestä löytyneellä kirveellä (ja musersin sen pään jalallani, hyi) ja kieltäydyin jäämästä koko kaupunkiin. Kohta löysin lisää pieniä käärmeitä vessan lattialta ja juoksin ulos koko rakennuksesta. Ilta päättyi siihen, että olinkin yhtäkkiä viettämässä iltaa kavereideni kanssa baarissa ja kerroin kokemuksiani New Yorkista ja käärmeistä. Ilmeisesti lähtö jännittää ja pelottaa minua enemmän kuin tajuankaan, sillä inhoni ja pelkoni käärmeitä kohtaan on melko järjetön. Yhtenä aamuna näin töihin polkiessani tien vieressä kuolleen vaskitsan ja näky oksetti minua koko loppupäivän. Itse asiassa niistä kirjoittaminenkin saa minut voimaan pahoin. Yh.

Nyt elokuvailtaa viettämään kera tortillojen!

Maailma on sun

Viisumikaavakkeet saavat minut repimään hiuksia päästäni! Parin tunnin sisällä oli sähköpostiin tullut järjestöltä kaksi viestiä, joissa hoputettiin varaamaan aikaa viisumihaastatteluun. Selvä, asian kiireellisyys ymmärretty!

Kaavakkeista ensimmäinen piti täyttää ennen haastatteluajan varaamista. Tappelin sen kanssa noin tunnin. Ensimmäisellä vilkaisulla en ymmärtäny siitä montaakaan kohtaa, mutta väkisin keksin jokaiseen aukkoon jotakin laitettavaa. Sitten möhläsin päivittelemällä sivuja, jolloin aikaansaannokseni luonnollisesti katosi. Onneksi katosikin, sillä googletuksen seurauksena sain huomata, että ensimmäisellä kerralla olin täyttänyt kaavakkeen aivan päin honkia. Toinen kerta toden sanoi ja printtasin ulos täytetyn kaavakkeen, josta jäi uupumaan tietoja vain parista kohtaa. Ne olivat kuitenkin sellaisia, jotka minun mielestäni eivät olleet kovinkaan tähdellisiä tai sitten enkä muutenkaan ymmärtänyt niitä. Joka tapauksessa, Helsinki odottaa 4. päivä kesäkuuta!

Selvitettiin iskän kanssa vakuutusasioita au pair -vuoden jälkeisen matkustelukuukauden suhteen. Oma matkavakuutus ei sitä kata, joten otan kuukauden lisävakuutuksen sitten, kun sen aika on (Ei kai sitä vielä tarvitse ottaa? Kai se myöhemminkin on mahdollista saada?). En oikein vielä tiedä kuinka kauan aion viihtyä Jenkeissä. Ajattelin kuitenkin, että pääsykokeet taitavat tältä keväältä jäädä käymättä (Johtuu ihan siitä, että vielä olisi 4,5 kirjaa lukematta, eikä kiinnosta sitten yhtään. En käy turhaan maksamaan junalippuja ja majoitusta Turkuun!). En millään usko, että jaksaisin aloittaa opiskelun rahattomana heti työntäyteisen vuoden jälkeen. Siispä, jos tulen takaisin ensi vuoden elokuussa, haen opiskelemaan jotakin (todennäköisesti journalismia) syksyn haun yhteydessä, mutta jos viihdyn rapakon toisella puolella kauemmin, haen kouluihin sitten seuraavana keväänä. Mikä kiire minulla muka on!

Tällä hetkellä minulla on sellainen olo, että koko maailma on ulottuvillani! Mitä tahansa voi tapahtua ja minä haluaisin olla vain onnellinen! Aurinko ja kevät (ja kaksi vapaapäivää) tekevät sen. Odotan innolla kaikkea.

Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
ja maailma on sun